Tuukka Latvalan taaperovuodet.

Hot Chilin härkäpitsa

2007-08-15T19:50:00.000+02:00

Nyt pitää muistin aikana kertoa eräs hauska tarina. Kävin pian pari viikkoa sitten Salossa myöhään illalla syömässä. Menimme pitsalle, koska kolme henkeä uskoi mainiosti tulevansa tyydytetyksi perhepitsalla. On kiva syödä yhdessä, ikään kuin samalta lautaselta.

Minä olin niin käsittämättömän nälkäinen tuolloin kello 21:n jälkeen illalla, että söin osuuteni perhepitsasta (quattro stagioni) ja sanoin tilaavani itselleni uuden. Niinpä kävelin itse terassilta tilaamaan tiskille normaalikokoista pitsaa, samainen "neljä vuodenaikaa", vaikka kyllä minä sen kailotin myös italiaksi. Minä en apua tarvitse, kun hoitelen näitä juoksevia asioita.

Jälkiruokapitsani tuli pöytään pahvilaatikossa, kotiin vietäväksi. Paistaja ei ilmeisesti uskonut minun jaksavan syödä toisen heti perään. Kun lompsimme autoon, aloin heti purkaa laatikkoa auki. Ja söin. Seuraavana päivänä jaksoinkin aina iltaan saakka ja oikeastaan seuraavaan aamuun ihmeemmin syömättä, tällä Hot Chili -kebabravintolan pitsalla.

Aivan loistava paikka. Olin jo ennen normaalipitsan tilaamista ehtinyt kipaista kaukaa terassilta tiskille kehumaan isoon ääneen paikan pitsoja. Väitin reteesti, että teillä on parhaat pitsat, vaikka enhän minä oikeastaan Salon muusta tarjonnasta tiedä. Mutta niin iloiseksi pitsan paistaja - hän oli varmaankin itse yrittäjä - tuli, että hän oli taiteillut pitsani reunaan taikinasta härän sarvet, Lordin hevi metalli -tyyliin. Special edition.

Olin nimittäin näyttänyt tiskillä myös sitä samaa sormimerkkiä, jonka Lordi teki Suomessa kaikkien tuntemaksi.

Pitsan paistaja avasi pitsaani tuodessaan laatikon ylpeänä ja hiukan jännittyneenä. Hän odotti, mitä sanoisin tuosta lätyn reunaan taiteillusta sarvierikoisuudesta. Hienohan se oli. Paistajan päähänpisto huvitti kaikkia. Mainio kebabpaikka, kerta kaikkiaan.

Paikan ilmapiirikin oli viehättävän kansainvälinen. Elokuun myöhäisilta oli lämmin ja sisällä pitkän tiskin ääressä oli lämmin henki. Mukavia ulkomaalaisia, tummia yrittäjiä ja asiakaspalvelijoita. Oli fiilis, kuin olisimme pistäytyneet elämysmatkalla.

Hämmästyttävän edullinen paikka, muuten. Normaali pitsa maksaa viisi euroa ja se perhepitsa ison puolentoista litran limsan kanssa jotain 15 euroa tai taisipa olla reilusti alle. Leipomus oli maukas ja se ilmapiiri oli konstailematon ja kiva.

Ja pitsa on suurta herkkuani, noin yleisestikin.

Ai niin, ja sain paikasta kaksi tikkariakin. Kirmasin nimittäin tällaisena emansipoituneena juttumiehenä alituiseen aloittamaan keskustelua tiskin takana työskentelevien miesten kanssa.

Monenkohan entuudestaan tuntemattoman kanssa käyn keskustelua päivän aikana? - Niitä on varmasti aina tusina, sillä yleensä tartun heti tilaisuuteen.

Urheilija

2007-08-15T08:12:00.000+02:00

Liityin mukaan urheilukouluun yksinkertaisesti vain menemällä riviin seisomaan. Olimme menossa oikeastaan uimaan, kun huomasin lapsilauman kirmaavan urheilukentän nurmikolla. Sinne! Minut otettiin vastaan ja niinpä osallistuin pariin viimeiseen kokoontumiskertaan. Kun urheilukoulu sitten päättyi, saimme mm. "huippu-urheilijan passin" ja juomapullon. Liekehtivän punainen t-paitakin oli tarjolla, mutta se oli minulle liian pieni.

Koulun jälkeen jäin urheilukentälle hyppimään pituutta erään pikku tytön kanssa. Jonkinmoinen ponnistus löytyi äkkiä ja tykkäsin touhusta.

Tänään saattaisi olla sitten ensimmäiset sarjakisat, mutta vielä ei ole tietoa järjestetäänkö niitä. Pitää kysellä jostain. Meille nelivuotiaillekin olisi sarjoja tarjolla.

Äiti hengaili kentän reunalla ja katsoi harjoituksia tosi kiinnostuneena. Siis ihan oikeasti mielenkiintoista seurattavaa! Yleensäkin tuollainen vapaa hengailu on hirveän rentouttavaa. Se on taito sekin.

Sitten äiti katsahti jalassa oleviin sisäpelikenkiinsä ja päätti kokeilla Cooperin testiä. Hyvinhän se meni, hapenottokyky ja kunto ovat taulukoiden mukaan erinomaiset, paras arvo siis. Nyt meni 2600 metriä, mutta ensi kerralla voi kulkea enemmänkin. Pientä energiatankkausta alle, sillä nyt äiti oli syönyt viimeksi aamulla jogurttia ja meidän urheilukoulu oli vasta illalla. Mutta eipä sitä helteellä aina jaksa, siis syödä. - Cooperin jaksaa sitä vastoin kyllä.

New photos of mine

2007-07-09T16:38:00.000+02:00

Uusia valokuviani on nyt nähtävänä viimesimmässä Photobucket-nettialbumissani. Se vanhempi, edellinen albumini on täällä.

Monet kuvista on kuvattu primitiivisesti kännykällä, jossa ei juuri säätömahdollisuuksia ole, mutta pikseleitä sentään löytyy pari megaa. Se on saman verran kuin hiukan paremmissa kameroissa noin vuoden 1998 tienoilla. Niin nopeasti tekniikka on kehittynyt digitaalikameroissa.

Kuvatekstit vielä puuttuvat, enimmäkseen, mutta ehkä niitä vielä saadaan kuviin kirjoitettua.

Äiti pitää eniten näistä vastavalokuvista, joissa kohde jää auttamatta mustaksi, mutta tyylikkäitä ovat siitä huolimatta. Vastavalokuvia on kuvattu albumiin Airistolla Paraisilla ja Latviassa. Ihania merenrantapaikkoja molemmat.

Kuvassa oleva turistinainen valokuvasi innokkaasti, kuten äitinikin. Hän kuvasi myös meitä pitkällä objektiivillaan, tosin myötävaloon. Voi, miten lällyä. Minä kävin treffaamassa niin häntä kuin muitakin rannalla liikkuneita ulkomaalaisia. Päätinpä pyörähtää oikein piruetit, kun innostuin kivasta vastaanotosta. Kuva on Latviasta 24.6.2007.

Hamburger Börs on paska paikka

2007-07-09T08:56:00.001+02:00

Äkkiä tilaamaan jäätelöä, ennen kuin maksajat ehtivät sanoa ei. Niinpä suihkaisin silmänräpäyksessä sisään ratikkavaunusta tehtyyn kioskiin. Olin jo onnistuneesti tehnyt tilaukseni, kun rahapussi saapui paikalle. En ehtinyt edes kysellä, onko täällä jo jonoa, vaikka vähän isompia lapsia jätskitiskin edessä parveilikin. He antoivat minulle tilaa ja niin kajautin suurella menestyksellä toiveeni: tiikerijäätelöä tänne!

Tiikeri-innostustani äiti hiukan hämmästeli, sillä hän ei ole oivaltanut että juuri se saattaa olla lempijäätelöni. Tykkään kyllä myös esim. kuningattaresta ja minttua tulee syötyä siksi, että se on äidin ykkössuosikki.

Keltainen jäätelökuppi seurasi hiukan myöhemmin. Sekin tilaus luikahti jäätelökioskin myyjälle vähän salakavalasti, mä toimin ennen kuin suuri yleisö tajuaakaan. Sitten ne saavat peesailla ostoksiani maksellen.

Tuo keltainen koiranpääkuppi oli muuten hölmö ja ylikallis. Maksoi kolme euroa ja jotain, jätskiä oli vain reilu desi, eikä kupista toi jatkokäytössä edes juoda kunnolla. Komean kuoren sisässä on nimittäin irtokuppi, joka ei kuitenkaan lähde irti, vaan tiskatessa vesi pääsee rakenteen sisään. Ja älyttömän epäergonominenkin se on juomiseen.
Ostin kupin Turun torilta Valion jäätelökioskilta.

Ylikallista oli myös samalla torilla vieressä seisovan ratikkavaunun jäätelö. Tuo kuvassa oleva tötterö maksoi yli kolme euroa sekin.

Turun torin laidassa sijaitsevassa Hamburger Börs -hotellin katutason ravintolassa hinnat ovat niin ikään aivan tolkuttomat. Se vaatimaton ja vähän säälittävä ruoka ei missään tapauksessa vastaa siitä veloitettua hintaa. Härkäruukku ja kalaruukku olivat niin hämmentäviä esityksiä kaikenpuolisessa vähäisyydessään, että Hamburger Börsissä syövän pitää mennä hampurilaiskioskin (Hamburger Kiosk) kautta kotiin. Yksi kovin keskikokoinen uuniperuna vähäisen kalaliemen rinnalla ei nälkää vie.

"Lohiruukku" (12,40 euroa) oli lähinnä kalalientä, joka maistui kyllä kalalle, ja siinä lilluskeli muutamia lohenpaloja, mutta ateriaa ei voi nimittää vielä onnistuneeksi, kalan aidosta mausta huolimatta. Syöminen kun on myös vatsalaukun täyttämistä, ei pelkästään makujen kartoitusta. Lohiruukun tarjoamaa nautintoa heikensi vielä se, että "härkäruukku" oli vähintään yhtä heikon näköinen esitys. Teekupin kokoisesta "ruukusta" ei ole nälkäiselle iloa, kun sisältöäkin on annosteltu anaaliseen psyyken kehitysvaiheseen jämähtäneellä kitsaudella.

Komeasti kansainväliseen henkeen nimetyssä paikassa ei voi siis syödä eikä paljon juodakaan. Jallukola maksoi mielettömät 7,80 euroa!!! Ja tämä keskellä päivää, ei siis missään yökerhon erityisoloissa. Kyllä ulkomaalaiset oppivat rakastamaan Suomea.

Ihmiset! Jos tahdotte, että nälkäänne ja rahojanne arvostetaan, älkää menkö Hamburger Börsiin, joka sijaitsee Turun torin laidalla. Äiti oli jo alunperin sitä mieltä, että ei tänne, paikka epäilyttää, etsitään thaimaalainen ja sassiin.

Minä sain Muumimamman lihapullat (vittu, kun on kekseliäästi nimetty). Vetinen pottumuusi maksoi 6,20 euroa. Annos näytti niin pervolta, että tulipa taas mieleen oliko se nyt viimekesäinen julkinen keskustelu suomalaisen ravintolaruoan heikosta laadusta. Eipä ihme, että pitsa käy kaupaksi, sillä kaikkea muuta tilatessa saa yleensä lämmitettyjä eineksiä ja hämmentäviä epäonnistumisia lautaselleen.

En kiinnostunut lainkaan Muumimamman lihapullista, joten leikin ummikkoruotsalaisten lasten kanssa Hamburger Börsin leikkinurkassa. Nurkka oli pimeänä, koska palanutta lamppua ei ollut vaihdettu. Äiti ihmetteli sitä ääneen tarjoilijalle, JOKA PALVELI ENGLANNIN KIELELLÄ RUOTSALAISTA PERHETTÄ. Ja tämä Turussa, Tukholman laivojen sataman "vieressä".

Ihmettelenkin, mitä noin huonotasoinen hotelli-ravintola tekee Wikipediassa?

Lisää elämyksiäni Varsinais-Suomessa. Olin Kiikassa uimassa Härjänvatsan pienessä järvessä, jossa on ihana ja huolella rakennettu uimaranta upeine rantasaunoineen ja kioskeineen. Juuri sellainen paikka ja ilmapiiri, jollaista toivoisi kaikille rannoille. Äiti havaitsi, että lähellä istuu Kiikalan seurakunnan puutarhahommia hoitava nainen, se sama jolta äskettäin saimme hienoja vaatteita.

Hänen poikansa oli rannalla uimakoulussa. Juuri tältä pojalta pieneksi jääneitä vaatteita sain viimeksikin, muutama viikko sitten.

Äiti kiitteli vaatteista vielä kerran ja hämmästeli kuinka hyväkuntoisia ne ovat. Nainen lupasi etsiä meille vielä lisää pitkä- ja lyhythihaisia paitoja ja erilaisia housujakin. Kävimme noutamassa ne sovitusta paikasta Kiikalasta illan mittaan ja ah, pussi oli täynnä ihania silitettyjä ja hyväntuoksuisia vaatteita. Tätäkin ominaisuutta, vaatteiden puhtautta ja raikkautta, oppii reissussa rähjääntyessä arvostamaan.

Puin heti päälleni Kimi Räikkönen -paidan, ja sitä kommentoitiin kaikkialla.

Meillä kävi hämmästyttävä tuuri. En ole sitten pikkuvauva-aikojeni saanut tällä tavalla vaatteita mistään, koska tuttavapiirissäkään ei ole sopivan ikäisiä lapsia. Vastasyntyneenä sain älyttömän hyviä kamppeita, vaatteita ja tavaraa, kummitädeiltäni Outilta ja Liisalta.

Kiitos vielä kerran kiikalalaiselle Annelle!

KUVASSA olen uimassa Härjänvatsassa.

Euroopan rouvia hurmaamassa

2007-07-01T22:38:00.000+02:00

Herttinen sentään. Kylläpä on tullut reissattua. Kaikesta joskus myöhemmin.

Saksassa Mittenwaldissa sain lempinimekseni "Mario", koska hotellin omistajan mukaan olen yhdennäköinen Norjan Mette-Maritin pojan Marion kanssa. Ja Sveitsissä nimekseni tuli Lukas, sillä Tuukka kääntyi Luminon kylässä sikäläisen majoituspaikan emännän suussa tuohon muotoon.

Olen massahurmaaja, joten vanhempia rouvia on langennut kaikkialla Euroopassa söpöyteni edessä. Tosin Luminossa kyllä karjaisin useasti majatalon emännälle, että älä, mutta eihän hän uskonut minua, kun ei suomeakaan ymmärrä.

Luminossa muuten painelin illan kuluessa muina miehinä baaritiskille, jossa sitten istuskelin kaikkien sveitsiläisten seurassa. Sain muuten tilattua mehuakin, tosin paikan omistajanainen kävi välillä kysymässä äidiltä, että mitä tuo poika haluaa.

Niin, että tuli nähtyä tajunnan räjäyttävä Sveitsi, hekumallinen Gardajärvi ja Saksan vuoristoinen eteläraja. Yövyimme siellä, kuten jo kerroin, Mittenwaldissa, maan korkeimman vuoren Zugspitzen vieressä.

Mutta herranjumala niitä Sveitsin maisemia... Siksi kameramme on taas laulanut. Kuvia on tulossa tänne nettiin; Luminon mukava rouvakin haluaa niitä katsella nettialbumeistani.

Sain tähän laitettua pari matkan alkuvaiheeseen liittyvää kuvaa. Seilasin laivalla Suomenlahden yli Tallinnaan ja vielä saman päivän aikana pääsin jo rakentelemaan hiekkakakkuja ja muita kasoja Latviaan hiekkarannalle. Älyttömän hieno ranta.

2007-06-20T22:27:00.000+02:00

Trimmerini lauloi tänään Korpilahden keskustassa leikkikentän tuntumassa. Oli niin hienot nurmikentät, että oli ihan pakko kaivaa kone esiin ja alkaa viimeistellä ihan kelvollisesti leikattua nurmikkoa. Totesin kohta, että nyt loppui trimmeristäni lanka, oli pakko siis lähteä ostamaan sitä lisää.

Leikkaavana osana toimivaa lankaa katkeaa aina parin sentin pätkä, kun leikkuri osuu kiveen tai hiekkaan.

Kuljin taas niin lennokkaasti mielikuvituksen siivin, että harmitti ihan hirveästi, kun lähdimme ihanalta nurmikentältä pois, kotia kohti. Kävelimme nimittäin pitkän lenkin nurmella, minä selostin työvaiheita ja eläydyin vaativaan hommaan. Trimmeri ei mikään pikku laite, vaan sitä on osattava käyttää.

Lopulta alkoi sadella sen verran, että autossa istuminen alkoi tuntua järkevältä. Suutuin kyllä moisesta luovuttamisesta niin paljon, että heitin turvaistuimeni ulos ja jätin leikkipuistoon ottamani autokirjan tahallaan jonnekin ojan pohjalle. Molemmat tavarat kyllä noudettiin kyytiin, mutta tuohtumukseni ei ottanut laantuakseen.

Kuvassa olevan autokirjan ostin muuten tänään Korpilahden kirjaston poistomyynnistä. Kokosimme älyttömän ison pinon kirjoja ja satu- ja musiikkikasetteja vaivaiseen 3,50 euron hintaan. Kasetit nimittäin maksoivat 0,20 senttiä kappale. Niitä ajattelimme kuunnella hiukan nostalgisistakin syistä; monikaan ei ole soitellut niitä pariin vuosikymmeneen.

Kirjastonnhoitajalla oli uudet kynnet, joista äiti kiinnostuneena kyseli. Kirjastovirkailija oli käynyt teettämässä kyntensä Jämsänkoskella, jossa hänen kynsialalla toimiva ystävänsä oli asentanut ne viimeisimmän tekniikan ja mallin mukaisesti. Ystävä on kuuluu siihen harvalukuiseen ammattilaisten joukkoon, joka tekniikan hallitsee. Heitä on kuulema tällä hetkellä vain alle kymmenen Suomessa.

Jotain aivan uutta ja hienoa niissä kynsissä oli, nyt ei vain muistu heti mieleen että mitä. Ranskalaista manikyyriä noin ulkoisesti ainakin. Näpsäkän näköiset ja siististi lyhyeksi leikatut. Kirjastonhoitaja nauroi, että oli pakko lyhennyttää ne kotkankynnet, koska muuten ei olisi voinut enää tehdä töitä. Äiti totesi, että sittenhän olisit voinut oikein luvan kanssa lakkailla kynsiäsi tyypilliseen sihteerityyliin työpöydän ääressä.

Minä menin virkailijan luokse ja tokaisin ensimmäiseksi koko nimeni. Kysyin kyllä häneltä ensin, että tiedätkö sinä kuka minä olen. Lisään usein nimeni kertoessani, että se alkaa T:llä ja L:llä. Että muutkin tietäisivät.

Pyssy mukaan kapakkaan!

2007-06-18T09:27:00.000+02:00

Pyssyt ovat rakkaimpia leikkikalujani.

Meillä ajatellaan, että vain pyssyä käyttämällä ja sillä leikkimällä voi koettaa opettaa ja selvittää sitä, kuinka aseet ovat vaarallisia ja tappavia. Leikin nyt pikku lapsena kaikenlaisilla aseilla, joten vanhempana ei tarvitse enää uhota.

Hankalia tilanteita tulee paljon eteen. Otan pyssyarsenaalini mielellään kaikkiin ihmisjoukkoihin mukaan. Siitä seuraa kovasti puhetta siitä, että ihmisiä ei saa osoitella eikä ampua. Miten tuota asiaa muuten voitaisiin selvittää lapselle, jos kaikki aseet ovat häneltä ehdottomasti kiellettyjä? Nyt nämä pyssytilanteet lisäävät kaikkea vuoropuhelua.

Meillä koetetaan olla ehdottomasti kieltämättä mitään. On nimittäin niin, että elämässä ei ole yhtään asiaa, joka on ehdottomasti sallittua, ja jokin pelkästään ehdottomasti kiellettyä. Kaikki ilmiöt ovat ääri-ilmiöinä ei-toivottavia. Ei ole olemassa selvää hyvää ja pahaa, vaan ne aina käyvät dialogia ja kisaa keskenään.

Tähän idioottimaisten raja-aitojen kyseenalaistamiseen liittyy muuten myös se, että äiti ottaa minut erittäin mielellään mukaan kaljakapakkaan. Nyt kun tupakointi on kielletty sisätiloissa, on meille auennut suorastaan taivas ja paratiisi! Jumiutunut ja ankaran normittunut (siis kaikkea muuta kuin vapaa ja vapaamielinen) kapakkakulttuuri kehittyy vain tuomalla lapsia sinne. Tämä kyseinen kulttuuri vaikuttaa nimittäin erittäin vanhanaikaiselta, sovinnaiselta, BYROKRAATTISELTA, kangistuneelta, kaavoittuneelta ja siten alamaismaiselta.

Olenkin kaljakapakoiden suurin ja paras seuramies. Lähestyn kaikkia ja tutustun kaikkiin; eikö nimenomaan se ole näiden tapaamispaikkojen tarkoitus - ei se, että sinne kokoonnutaan tupakoimaan? Tupakoimattomuus vapauttaa tilat vihdoinkin reippaalle seurustelulle.

On siksi erittäin vaikea ymmärtää sitä näkökantaa, että tupakoinnin kieltäminen ei kunnioita erilaisuutta ja monikulttuurisuutta. Näin kirjoittaa esimerkiksi hiukan ontuen ja sovinnaisen normatiivisesti argumentoiva Marko Kettunen Helsingin Sanomien yleisönosastossa lauantaina 16.6.2007. Paskat.

Nyt se erilaisuuden kehittäminen ja monikulttuurisuus pääsee vauhtiin ja kehittymään, kun monokulttuurista eli tupakoinnista on päästy eroon.

Kuvassa olen Torronsuon kansallispuistossa Tammelassa Forssan kupeessa perjantaina 15.6.2007. Revolverilla ajattelin saalistavani lintuja, niistä olisi saanut paistin. Mutta tyydyin vain kuuntelemaan kaukana näkymättömissä hoilaavan linnun laulua.

Pyssyjä ja pillimehua

2007-06-17T11:19:00.000+02:00

Pillimehun saannista on aina huolehdittava. Hihkaisen aina tankkauspaikalla, että tänne yks pillimehu! Olin eilen totaalisesti kuumentua Salon torin laidassa olevassa Svan-ravintolalaivassa, koska istuimme auringossa. Niinpä kävin välillä noutamassa itselleni mehua.

Laivassa keskustelin pitkään Kokkolasta kotoisin olevan maalarin kanssa. Mies oli maalin tahrimissa vaatteissa viettämässä kesäpäivää, joten juttelimme innokkaasti Morgan Kanesta. Mies kertoi lukeneensa kaikki Morgan Kanet, väittikö hän tosiaankin että tätä seikkailusarjaa on julkaistu peräti 80 niteen verran?

Kirjailija Louis Masterson on peitenimi, sillä tekijä on norjalainen.

Esittelin tälle asiantuntevalle maalarille nallipyssyäni, jossa oli vihdoin taas nallejakin. Olen nimittäin Morgan Kane!

Jatkoimme matkaa Airistolle, joka sijaitsee Paraisilla. Lahden pohjukkaan rakennetussa pienessä lomakylässä on hiukan ylellinen tunnelma, siellä on varmasti melkoisen hinnakkaita lomahuoneistoja ja itseasiassa kotoisen oloinen ravintola.

Biitsillä oli rauhallista ja meri todella matala. Säntäsin monen tunnin ajan sinne ja tänne. Espanjalaiset lapset kelluttelivat kumiveneessä ja minä vähän ihmettelin että minä en pääse mukaan. Jakelin heille kapteenin tavoin ohjeita, kun he välillä aina rantautuivat.

Espanjalainen isä valokuvasi komealla kalustollaan teinipoikaansa, se oli mielenkiintoista. Kuvista tuli varmasti hyviä, valo oli todella jännittävä. Äiti ihmetteli, että miksi äijä ei välillä mennyt lähemmäs kohdettaan, jolloin valosta voi irrottaa vielä uudenlaisia heijastuksia, varjoja ja värejä. Sitten espanjalaisisä kohta työskentelikin poikansa kanssa kaislikossa, pojan punainen paita näytti hienolta keltavihreältä hehkuvaa kaislikkoa vasten. Valo oli kääntynyt makeaksi ja tosi keltaiseksi.

Löysin rannalta jälleen paljon kavereita. Toimitin myös erään pikku pojan vanhemmilleen, jotka kaipailivat häntä. Aion nimittäin isona pelastajaksi, se on ammattihaaveeni. Pojan vanhemmat kiittelivät minua ja kehuivat hyväksi lasten hoitajaksi.

Valokuvat minusta tässä on kuvattu kännykällä. Kyllä irtoaa kahdesta megapikselistäkin, salamattomuudesta ja olemattomista säätömahdollisuuksista!

Muuramen keskustan paratiisi

2007-06-15T09:14:00.000+02:00

Muuramen luontopolku on kuohuttavin löytö, jonka olemme viime aikoina tehneet. Että aivan kunnan keskustassa voi sijaita niin mielenkiintoinen ja tunnelmallinen reitti!

Fiksusti, ajatuksella ja suunnitellen rakennettu polku on paikka, jossa tahtoo vierailla päivittäin. Reitille pääsee monesta paikasta, mm. terveyskeskuksen nurkalta. Pieni Muuramenjoki ohjailee polkua, joka kulkee rantaa pitkin. Polku on päällystetty soralla, joten kuluminen ei uhkaa rehevän puuston juuristoa. Puusto on todella vihreää ja lehtevää; luonto on ravinnepitoista ja lehtomaista. Ihanaa siis.

Äiti oli entisenä muuramelaisena pyörryksissä hämmästyksestä, että täälläkö on tällainen idyllinen ihanuus... Jaksan hyvin sujutella ja mutkitella pitkin polustoa; kuntoni riittää hyvin tällaiseen mielenkiintoisessa luontoympäristössä patikoimiseen. Olemme kulkeneet jokivarren polun jo monta kertaa, mutta vielä on valloittamattomia pätkiä ja rantoja.

Paikan idyllisyyttä kuvaa se, että rannalla on "liaaneja" joiden avulla voi hypätä kapeaan jokeen uimaan. Siellä on pikku poukamia, ja maasto on monipiirteistä, vaikka joki ei ole kuin muutaman metrin leveä. Liaanit ovat uimareiden virittämiä köysiä.

Rakennettu luontopolku (luontopolun nimellä se on myös kylteissä, jotka ohjaavat ihmisiä paikalle) on tehnyt äidille tutuksi aivan uuden osan Muurametta, eli tämän Muuramenjoen. Joki olisi ilman polkua aivan liian vähäpätöinen ja huomaamaton, sellainen humuspitoinen ja siksi ruskeavetinen kuravelli, joka luikertelee vaatimattomasti missä sattuu. Äiti on Muuramessa asuessaan perusteellisen hyvin perehtynyt esim. Muuramenharjuun, ja siten myös jonkin verran Muuratjärveen, mutta Muuramenjoki ei ole ennen polun avaamista ja rakentamista tullut kunnolla missään vastaan.

Rakastan metsää. Esitän innokkaasti toivomuksia, että nyt tahtoisin taas metsään.

Eilen muuten kalastelin Muuramenjoella. Otin pitkän kepin, jota uittelin joessa. Ja selvitin koko ajan millaista kalaa vetelen ylös (mielikuvitus pelaa koko ajan, tarinani ovat seikkaperäisiä ja huolellisesti laadittuja). Toisaalta jouduin ihmettelemään miksi kala ei tartu onkeeni. Syy oli tietysti se, että koukku siimoineen ja matoineen puuttui.

Muuramen luontopolku on yhtenä kannustimena siinä, että aiomme kesän aikana käydä vielä tsekkaamassa monta helposti lähestyttävää luontokohdetta. Heti kun olemme polun päässä, keho sulautuu ympäristön rentoon rytmiin ja alamme vain vaellella, eli laahustaa eteen päin tutkien ja ihmetellen. Muuramenkin alle kahden kilometrin mittaisen polun kiertäminen vie aikaa, joka kerta. Jäämme vähintäänkin keräämään villivihanneksia, jos ei sitten pysty sääskien takia rennommin pysähtelemään.

Ja esteettiset elämykset suorastaan vyöryvät eteen.

Äiti katsoo aina kaikkea valokuvaajan silmällä; sellaisen asenteen omaksunut ihminen löytää hillittömiä nautintoja kaikkialta monipuolisesta ympäristöstä.

Kiikalassa asiat järjestyvät!

2007-06-13T07:09:00.000+02:00

Kävimme Kiikalan Salessa ja jäimme syömään eväitämme parin sadan metrin päähän kirkon pihamaalle. Aluksi istuimme sivistyneesti kiviaidan edustalla, aivan portin pielessä olevalla puistonpenkillä, mutta sitten meininkin yltyi hervottomaksi. Aloin lopulta kinuta hautoja kastelleilta harmaaparroilta, että saisinko sen kastelukannun, itseasiassa minä tahtoisin kovasti ryhtyä tuohon ihan samaan hommaan. Niinpä sitten loruttelin vettä muutamille orvokki-istutuksille - olivat sen tarpeessakin hellepäivänä.

Kiikalan kirkon pihamaa on idyllinen ja vuosien saatossa tyylikkään kauniiksi sukeutunut. Sehän meidät saikin jäämään sinne. Vietimme siellä miltei pari tuntia, sillä kaikenlaista lopulta tapahtui. Hautausmaalla!

Söimme jugurttia suureen nälkäämme; aamulla herätessä ei paljon huvittanut jääkaappiin kurkata, ei siellä mitään olisi ollut. Ei edes maitoa, joka kyllä on aina se välttämätön peruslähtökohta, vaikka sellaisenaan suoraan lasista ei sitä joisikaan. Minä hörpin maitoa tavallisena päivänä kuin vasikka, sitä kuluu monta lasillista. Kuvassa muuten syön vauvanruokaa purkista, lammasta tai lohta, pidän siitä kylmänä.

Kuten näkyy, minulla ei ollut jalassa housuja juuri nimeksikään, ainoastaan uikkarit lopulta kelpuutin ylleni, kun lähdimme kauppaan. Molemmat pitkät housut olivat likaantuneet, ja äiti aikoi vihdoinkin olla kastelematta käsiään pyykkäyksessä. Hän paranteli nimittäin pikku haavoja sormissaan, kotioloissa niiden kuivana pitäminen olisi vieläkin vaikeampaa. Pakkasimme mukaan monet shortsit, mutta enpä sitten halunnut niitä pukea.

Hautausmaalla työskenteli nainen, jolta äiti tiedusteli kirpputoria. Nainen arveli, että lähimmät ovat Salossa, Perttelissäkin saattaisi joku olla. Hän neuvoi meille ystävällisesti kivan leikkipuiston, joka oli aivan lähellä, heti kirkon vieressä seurakuntatalon takana. Sinne siis.

Ajelin laitteet läpi ja olimme jo tekemässä poislähtöä. Nainen kiiruhti luoksemme, ja tarjosi oman poikansa vaatteita. Hän lupasi tuoda niitä mukanaan, kun käy kotona syömässä ruokatunnilla, joka oli alkamassa. Juttuporukkaamme tallusti myös vaalea hoikka mies, joka osallistui Andy McCoy ja Mike Monroe -aiheiseen keskusteluumme. Mike Monroe on nimittäin asunut Kiikalassa ja on sieltä peräti ainakin osittain kotoisinkin. Puutarhurinainen kertoi, että "Makke" asui eräässä rivitalossakin pari vuotta; lehtijutuista tunnettua on, että hän asui myös erittäin ikääntyneessä puutalossa. Me edustimme pienessä Kiikalassa, Mike Monroen kotipitäjässä, Pelkosenniemeä, jossa taas Andy McCoy on syntynyt. Siis se Oivan pojan poika ja Riston poika.

Hoikka mies kuului myös hautausmaata hoitaneeseen työporukkaan, ja kertoi olevansa Lapista kotoisin. No siitähän sitä juttua sitten piisasi, loputtomiin, ja puutarhurinainen sai lähteä rauhassa etsimään kotoaan poikansa pieniksi jääneitä vaatteita. Eipä siinä selvitetty kauan, kun Eero huomautti äidilleni, että sinä olet itseasiassa tehnyt lehtijutun hänestä ja hänen rautalankabändistään Luoteis-Lappi -lehteen Kolarissa. No joo, alkoihan siinä muistikin palautua... Bändi oli Sound of Shadows.

Kolarista kotoisin oleva Eero kertoi käyvänsä siellä joka kesä, ja moikkaavansa käynneillään lehden silloista päätoimittajaa Heikki Peuraa. Nyt viisikymppinen lehtikustantaja on vetäytynyt jo osa-aikaeläkkeelle. Ihmiset raihnaantuvat jo nuorina. Eero opetti Heikki Peuraa soittamaan sähkökitaraa, ja se huvitti äitiä; jopa kitara vaatii hiukan musikaalisuutta. Sähkökitara saattaa olla tyypillinen wanna be -intoilijoille ja niille, joilla enemmän kytyä kuin taitoa.

Itseasiassa on kammottavan säälittävää, jos joku koettaa pelkällä puhumisella vakuuttaa ihmisille ja itselleen, että hänessä on piileviä kykyjä tietyn homman hallintaan. Usein jo heti puheesta kuulee, rivien välistä, että oikeasti ihminen on täysin lahjaton.

Me palauttelimme mieleen edellisenä iltana Porkkalanniemen tuntumassa pianon soittoa. Äiti kävi lapsena vähän aikaa pianotunneilla ja oikeastaan kaikki tieto-taito on siltä ajalta peräisin. Mutta niin vain alkoi kylästellessämme muotoutua tango "Rannalla" ja ralli "Hei huomenta Suomi" kaksikätisesti! Äiti etsi vasemman käden soinnutuksia ja biisit rupesivat hahmottumaan. Yleisöäkin oli kuulemassa; olohuoneessa sijaitsevaa pianoa ei voi soittaa salaa. Kappaleiden nuotinnokset olivat helppoja, kun vertaa esim. Abban Winner Takes it All -biisiin.

Ja se puutarhurinainen toi minulle muuten aivan älyttömän hienoja pitkiä housuja ja shortseja! Emme olleet uskoa silmiämme. Että tällä tavalla asiat järjestyivät kuin itsestään notkuessamme Kiikalan kirkon kiviaidalla.

Pitää vielä mainita Pickalan Esso, jossa kävimme kun palasimme Porkkalanniemestä. Essolla oli halpa tankata, kun taas esim. Salon seudulla on aina aivan älyttömät polttoaineiden hinnat. Kartelliko siellä on pystyssä vuodesta toiseen? Salossa on AINA KALLISTA. Pickalan Essolla esim. diesel maksoi noin 0,95, joka alkaa olla Suomen halvinta. Vain ehkä Jämsän Shellillä voi olla vielä edullisempaa. Pickalan Esso oli muutenkin kukkarolle ystävällinen. Karkit olivat kohtuuhinnoissa, esim. iso Pandan pussi kaksi euroa. Minä sain kämmenen kokoisen hämähäkin, joka maksoi yhden euron.

Pickalan Esso sijaitsee valtatien varressa, Golf-kentän tuntumassa.

Valokuvat on muuten kuvattu kännykkäkameralla, joka ei ole ihan viimeisintä mallia. Ylivalottavan eli puhkipolttavan keskipäivän aikaan.

Särkänniemessä

2007-05-23T07:06:00.000+02:00

Särkänniemessä (uusia kuvia) oli vähällä iskeä taas minulle tyypillinen hulluus päälle, mutta se kaikkein rajuin huippu ehkä nyt ohitettiin.

Innostuin laitteista niin, että juuri ennen poistumista kävin vielä kaikki härvelit uudelleen läpi. Ja sehän vei aikaa. Ihastuin erityisesti temppulinnaan, jossa voi kulkea huoneesta toiseen ja kaikenlaista näkemistä ja fyysistä haastetta riittää. Siellä tutustuin poikaan, jonka kanssa aloin heti kaveriksi.

Mielikuvitussiskoja ja -veljiä minulla on paljon. Yleensä heihin liittyvät tarinat ovat karmaisevan dramaattisia; he ovat tavallisesti kuolleita ja tai muuten olleet kovissa onnettomuuksissa, mutta ovat täpärästi tai vammautuen pelastuneet. Siskoni ja veljeni ovat tehneet kaikkea sitä, mitä toiset eivät uskalla. Heistä voi aina kertoa sen hirvittävimmän tarinan, jollaista kukaan ei ole ennen kuullut.

Särkänniemeen alkoi tulvehtia samana iltana katkeamaton virta kansaa. He tulivat kuuntelemaan Ari Koivusen ja Hanna Pakarisen konsertteja. Meillä oli jo puhti lopussa tuossa vaiheessa. Mainostin kyllä tietävästi ihmisille, että Hanna Pakarinen on sukulaiseni, mutta esiintymiseen olisi kulunut vielä pitkä tovi.

Särkänniemessä on muuten peli, jossa olen haka. Palloja pitää syöttää reikiin mahdollisimman nopeasti, ja rei'istä saa vaikeuden mukaan eri suuruisia pisteitä. Minä olin niin nopea siinä pallojen syöttämisessä kohti reikiä, että olin välillä poikaporukassa johdossa. Minun delfiinini liikkuin keulilla, vaikka muut olivat jo isoja poikia.

Kävin sitten myös näyttämässä mailankäsittelytaitoani tarkkuutta mittaavassa pikkuteltassa. Piti syötellä takaseinän reikiin palloja. En oivaltanut hommaa, koska kukaan ei vaivautunut sitä selittämään. Olin nimittäin riistänyt ilman maksua mailan seinältä, vaikka hommaan tietysti kuuluu se, että maksaa osallistumismaksun.

Poikajono oli ihmeissään selkäni takana, kun rivakasti heiluttelin salibandymailaa, enkä meinannut päästää siitä irti. Minulla oli sellainen pöljän innostus päällä, kun ihminen ei tajua mitään pelin oikeista säännöistä.

Kummitusjunassa muuten kävin jonkun tuntemattoman tyypin kanssa. Palasin asemalle kädet silmillä. Olin kauhuissani. Se oli pelottavaa! Kummitustalo teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Alle parikymppinen nuorimies istui vieressäni turvana.

Herrojen kanssa juhlasalissa

2007-05-16T16:22:00.000+02:00

Kasvimaalla riittää puuhaa näin riskille miehelle. Kun maata on vähän ensin kaivettu auki ja möyhennetty, tuon mullokselle koko kalustoni kaivukoneineen kaikkineen. Minulla on kaivuri, jonka päällä istuen voin ohjailla kauhaa.

Lukeminen on ollut pikku harrastukseni edelleen, mutta enemmänkin sellaista sivupuuhaa. Luen aina sanan silloin, toisen tuolloin. Viimeksi luin kuin tyhjästä, että PÖLLÖ. Kuvitusta ei ollut apuna.

Olen kyllä innokas kirjojen tutkija, mutta kuvat kiinnostavat vielä enemmän. En ole vielä hiffannut tekstin ideaa, vielä ei ole motivaatiota selvittää mitä tekstissä lukeekaan. Siksi lukeminen säilyy piilevänä taitona vielä vähän aikaa. Tällainen vasta neljä vuotta täyttänyt on vielä kiinnostunut ihan muusta kuin hieroglyfeistä ja papyruksista. Homman pitää olla vielä hiukan suurpiirteisempää ja kuvallisempaa.

Polkupyörän takarenkaaseen pitäisi vaihtaa sisäkumi, on ollut hankintalistalla jo monta viikkoa. Ja multaa täytyisi ostaa taimien kasvatusta varten.

Meillä on muuten jo ihan älyttömän kokoiset kurpitsan taimet, tomaateista ja kurkuista puhumattakaan. Ne ovat kasvaneet ihan liian suuriksi, vaikka ovatkin onneksi vankkoja. Mutta ei niiden tarvitsisi viidakkoa muodostaa. Nyt pitää jo suunnitella jonkinlaista suojaista istutusmallia kompostikehikon sisään, kompostiläjän päälle... Siihenkin pitäisi olla sitä multaa, mutta onneksi on pikkukasa vuoden aikana valmistunutta kompostiainesta. Se on jo tosi tasaisen näköistä ja siten hyvin kompostoitunutta eli palanutta.

Minulla on meneillään juntturaviikot. Kukaan ei oikein pärjää kanssani, kun haastan koko ajan mittailemaan asemaa ja valtaa. Päiväkodissa torailen ja painin aikuisten eli auktoriteettien kanssa, mutta lasten kanssa ei ole lastentarhanope Helinkään mukaan ongelmia. Lasten kanssa osaan leikkiä kivasti ja nautin siitä suuresti. Mutta auktoriteettejä olen AINA VALMIS haastamaan!

Maakuntakirjastossa muuten olen hämmästyttänyt virkailijoita, kuten kaikissa muissakin kirjastoissa. Nimittäin, olen joka paikassa nuorin lainausautomaatin käyttäjä. Ja vieläpä hyvin omatoiminen sellainen. Saatan kadotan hetkeksi näköpiiristä, mutta olen sinä aikana vain lainaamassa automaatilla. Osaan homman suvereenisti, mutta maakuntakirjastossa minun on pakko pyytää aina virkailijaa tuomaan porrasjakkara alle. En yllä ilman sitä automaatille.

Äiti on ruvennut joskus lainaamaan toiseen kertaan jotain jo hoitelemaani kirjaa, mutta sitten on joku virkailija rientänyt kertomaan, että tuo pikkuinen ehti sen jo lainata.

Viimeksi totesin virkailijalle lisäksi, kuinka ohimennen, että sinä olet muuten vähän pelottavan näköinen. Hänellä kun on korpinmusta pitkä tukka. Kirjastonhoitaja kertoi huomautuksestani hymyssä suin äidilleni. Äiti totesi, että olisit huomauttanut, että musta tukka on DRAMAATTINEN.

Uusimpia valokuviani on Tuukan kevät 2007 -kansiossa.

Kävin eilen Ilveslinnassa eli paperitehtaan komeassa ja oikeasti arvokkaan näköisessä juhlatalossa katsomassa tehtaanpatruuna Juuso Waldenista kertovan näyttelyn. Juhlasalissa näytettiin historiallinen filmi, joka kertoi yhtiön kaikista paperitehtaista ja muustakin bisneksestä. Pikkuelokuvassa näytettiin mm. tukin uittoa, joka tehtiin Kemijoellakin vielä 80-luvun alussa.

Halusin mennä katsomaan elokuvaa "poikien viereen". Selitin aikomukseni niin kovalla äänellä, että "pojatkin" sen kuulivat. Siirsin oman tuolini arvokkaan näköisten vanhempien herrojen pöytään. He olivat tehtaan valkokaulussarjaa, eivät selvästikään tavallisia duunareita. Kovat kaulassa, vastasilitetyt puvut ja mittatilaustyötäkin näytti olevan herroilla yllään. Minä pidin puoleni asiassa, että sain istua reteesti herrojen kanssa. Ja he ihmettelivät reippauttani, ja sitä etten ujostele vähääkään. Otan aina tilanteen haltuuni.

Maakuntakirjastossa

2007-05-05T11:41:00.000+02:00

Just nyt olen maakuntakirjastossa. Vieressä on ihan tuore kuva.

Kuuntelin äsken sadun kuulokkeilla, kuten kuvasta näkyy. Sen jälkeen siirryin tietokoneen ääreen pelaamaan Muumipeliä. Siinä pitää klikkailla hiirellä, käyttelen vasenkätisenä oikeakätisten hiirtä. Homma onnistuu hyvin ja huonosti. Huutelen usein apua.

Nukkuminen on iloni. Olen hyvä poika nukkumaan. En heräile turhaan. Kuva on eiliseltä, 4.5.2007.

Just nyt on ulkona törkeän hieno keli. Ollaan nyt Jyväskylässä ja menossa kaupungin kaduille ja lähimaastoihin dallailemaan. Otin polkupyöränkin mukaan.

Söin eilen muuten päiväkodissa Helin mukaan kaksi lautasellista kalakeittoa. Nam.

Mikrokosmoksen mestarit

2007-04-22T20:24:00.000+02:00

Tällä valokuvalla kokeilen osallistumista "Torstaikuvakisaan", joka pyörii joka viikko eräässä asiaan erikoistuneessa blogissa. Joka torstai siis aina uusi kuvausaihe.

Kuvassa minä Tuukka (oik.) jutskaan ihka uuden tuttavani Tiian kanssa. Leivon Tiialle samalla kaiken porinan ohessa kakkua. Teimme yhdessä myös muhevan pullataikinan, johon piti noutaa useaan otteeseen täydennystä hiekkalaatikosta.

Aloitin leipomisen yksin. Kun kakku näytti valmistuvan herkulliseksi ja houkuttelevaksi, kutsuin kauempana seisseen Tiian istumaan saman pöydän ääreen. Ja kuvassa näette lopputuloksen.

Lapsi muodostaa mikrokosmoksen helposti kaikkialle.

Kumpparit tosin näyttävän jälleen olevan väärissä jaloissa. Kuten muuten myös tässä kuvassa.

En penkonut vanhoja kuvia läpi, vaan kuvasimme uuden, tänään. Idea tuli jo ennen leikkipuistoon menoa, ja varmistui kun jouduimme pakosta jäämään puistoon leikkimään ja keinumaan. Polkupyörän takarengas on littana, rikki se on kun ilma ei pysy. Siksi emme päässeet kauemmas lenkille. Jonnekin luonnon helmaan oli alunperin tarkoitus.

Vanhoistakin kuvista olisi ehkä löytynyt jotain mikrokosmosta ilmaisemaan. Aihe antaa mielikuvitukselle luvan lentää.

Kesällä matkailuvaunuun

2007-04-16T17:24:00.000+02:00

Olen parhaillaan satutunnilla Jyväskylän maakuntakirjastossa. Olin ekana paikalla, vaikka kello oli jo paria minuuttia vaille 18, jolloin homman oli määrä alkaa. Ulkona on niin tajuton kesä, että satujen lukija arveli kuulijakunnan seikkailevan ulkotouhuissa.

Uusin videopätkäni on eiliseltä. Suunnittelemme matkaa mahtirannalle, todelliselle paratiisibiitsille, jossa vietimme aikaa ja polskimme viime kesänä. Sinne on matkaa hiukan yli kymmenen kilometriä ja kapea ja mutkainen tie, joten polkupyöräily ei ole aina ihan paras tapa mennä sinne. Minä kyllä olisin valmis myös polkemaan, vaikka takarengas taisi jo eilen olla tyhjenemässä. Tyhjä se nimittäin oli tänään iltapäivällä, kun lähdin päiväkodista.

Kuvassa syön Margitin ostamaa jäätelöannosta 7.4.2007 Samperin Savotassa Savukoskella. Nelivuotissynttärilahjani.

Ajoinkohan muuten littanarenkaalla aamulla päiväkotiin.... Eipä huomattu siinä tohinassa tsekata asiaa.

Kesä tulee! Hieno suunnitelmamme on perustaa kesäleiri matkailuvaunuun. Mietimme asuntovaunuun muuttamista, aina vähintään muutamaksi päiväksi viikossa. Parkkipaikan pitää olla kiva ja toimiva, esimerkiksi leirintäalue. Asuntovaunu perässä ei ole kiva ajaa autoa, koska silloin vaunu on enemmänkin riesa, mutta pitempiaikaisessa majoittumisessa se on hyvä. Maantiellä muuten matkailuvaunun lähestyminen ja ohittaminen on oma taiteenlajinsa. Kun auto saavuttaa takaa matkailuvaunun ja harkitsee ohittamista, vaunun perään ei kannata painaa kovalla nopeudella. Kevyt vaunu alkaa nimittäin heijata eli vaappua sivuttain ilmanpaineen muutoksen takia. Riskien veturienkin vetämät ja painavammat uudet vaunutkin näyttävät heijaavan. Erityisen usein heijausilmiö tapahtuu, kun vaunun perään ajaa lähelle rekka tai korkea pakettiauto. Tällöin suuren auton tuntee takaa tulevana paineena jo ratissa istuva karavaanin kuljettaja.

Takaa tulevan auton kannattaa jättää siis tavallista suurempi välimatka matkailuvaunuun, jotta ilmanpaine ei sitä heiluttele.

Kuvassa kuljen viime viikolla aivan ihana limppu kainalossa. Tsuumailen maasta aina kiinnostavia kiviä ja vien niitä usein hiukan sopimattomiin paikkoihin. Ja keppejä myös!

Ja tänne Keski-Suomen maakuntakirjastoon toin mukanani keltaisen muovituolin, jonka ostin SPR:n kirpputorilta, joka toimii Seppälän alueella Jyväskylässä. Keräsin taas ison kuorman leluja, jotka sitten maksoimme kassalla. Äiti oli muutamasta sitä mieltä, että onpas kalliita ja nyt on hinnoittelu mennyt yläkanttiin. Teimme silti vain pikkuisen karsintaa, ihan kaikkia McDonald'sin ilmaisleluja emme sitten ottaneet mukaan, sillä hintaa oli tosiaan aina vähintään 40 senttiä ja taisipa olla puolitoista euroakin. Huh. Minä seisoin keltaisella lasten muovituolilla ja nojasin samalla kassapöytään. Kun äiti oli maksanut ostokset, hän kysyi myyjältä että muistitko tuo tuolinkin, jolla Tuukka seisoo. Ei ollut muistanut, mutta ei suostunut antamaan myöskään kaupantekijäisiksi. Blääh. Kaiva siinä sitten taas kukkaroa kassista esiin.

Äiti huomautti hänelle, että tässä oli kyllä monta ylihintaista lelua, joten tuo tuolikin on jo varmasti tullut maksettua. On nimittäin niin, että rikkinäisestä muovikrääsästä ei pitäisi periä edes käytetyn lelun hintaa, vaan se pitäisi luokitella ehdottomasti poistotavaraksi.

Toisaalta kaikenlaista on ihan järkevää ostaa meille kotiin, silloin kun minä olen mukana. Minä sisäistän siinä itsestään kirppiskulttuurin ja sen tavan, jolla niissä asioidaan. Ja ajattelutavan, filosofian, joka käytetyn kierrättämiseen liittyy.

2007-04-12T13:02:00.000+02:00

Uusia videoitani on ladattu You Tubeen. Kuvattu valokuvaukseen tarkoitetulla digikameralla ja multimediapuhelimella. Aika hyvin toimivat videokuvauksessakin, kun haluaa pieniä tiedostoja ja tyytyy huonoon kuvalaatuun.

Mutta kuvaushetken tunnelmaa pystyvät teknisesti heikotkin videopätkät viestittämään.

Videot on kuvattu huhtikuussa 2007 kotona Keski-Suomessa ja pääsiäisen aikaan Lapissa.

Videopätkä 1:

Istun tässä Laurin ja Margitin välissä moottorikelkan selässä. Minua ei näy ollenkaan, mutta sinne keskelle olen ahtautunut. Ajamme Kemijoen jäällä Pelkosenniemellä 8.4.2007, pilkkimään menossa. Jää oli kalastuspaikassamme, lähellä rantaa, metrin paksuista. Kaira oli vaikea nostaa ylös poratusta reiästä, joten riensin auttamaan Margitia.

Videopätkä 2:

Syön mustikoita, jotka Marjatta on poiminut Lapissa. Nam. Otin vielä lisääkin. Äiti laittoi niille hunnuksi hiukan hedelmäsokeria. Ja höpötän koko ajan. Nukkumaankin pitäisi jo mennä, ainakin asiasta sopii jo siinä vaiheessa iltaa muistuttaa. Kuvattu eilen 11.4.2007.

Videopätkä 3:

Luen Loruaapista sängyssä. Tyypillistä minulle, että olen illalla virkeä ja puhelias. Kuten huomaatte, välillä voi vaikuttaa siltä kuin osaisin jo oikeasti lukea jotain. Kujvattu 5.4.2007.

Videopätkä 4:

Luen ja selostan dinosauruskirjaa lelukoiralleni, jonka koen keskustelutuokioissamme vertaisekseni. Kuvattu 5.4.2007.

Videopätkä 5:

Kerron minua alati kiinnostavista dinosauruksista. Erityisesti minua inspiroi tyrannosaurus rex, joka syö lihaa. Muut dinot taitavat tykätä enemmän kasviksista. Kuvattu 5.4.2007.

Videopätkä 6:

Esitän taikatemppuja Laurin ja Marken keittiössä Pelkosenniemellä. Löysin jostain talon uumenista, poikien huoneesta, hopeisen silinterihatun ja niin minusta sukeutui heti taikuri, ovela ketku.

Tässä alla on se eilen (11.4.2007) kuvattu mustikansyöntivideo:

Lapin poika mä oon

2007-04-10T22:49:00.000+02:00

Peippailen tässä Pyhätunturilla, jossa kävin kovin pikaisesti. Lapissa aika vierähtää nopsaan, etenkin näin keväthangilla. Pyhälle menimme katsomaan mummin tonttia, jonne pitäisi joskus rakentaa komea mökki. Tontti sijaitsee suunnilleen tässä paikassa, joskin lähempänä tunturia ja lammen rannalla.

Hanki kantoi hyvin, joten minäkin kirmailin lenkkareissa. Joo, ja ja lippiksen sain Pasilta Pelkosenniemeltä. Hän oli hyvässä pääsiäisen juhlatunnelmassa ja iski päähäni tällaisen Ferrarin punaisen lätsän. Enpä tahtoisi lähteä enää ilman lippistäni minnekään.

Housut sain synttärilahjaksi Marjatalta. Siis niin hienot! Marjatta oli ostanut ne sillä aikaa Pesosen kaupasta Pelkosenniemeltä, kun minä juoksin kiinni ajoporoja Savukosken porokisoissa.

Lauri kaappasi minut syliinsä Savukosken Kuivalihamarkkinoilla - ja siitähän minä pidän.
En nimittäin millään "jaksaisi" kävellä omin jaloin. Liftaan siksi aina kun on mahdollista syliin. Se kun on niin sosiaalistakin.

Kuivalihamarkkinat olivat jo miltei lopuillaan, kun me saavuimme markkina-alueelle Samperin Savotan pihalle. Mutta neulamuikkuja sentään sain - ja sain hiukan harjoitella niiden paistamistakin muikkuja myyneen miehen opastuksella. Tykkäsin hirveästi pikkurillin kokoisista tynkäkaloista, makeita olivat. Söin myöhemmin myös suurempia Kemijärven muikkuja. Sukuvika.

Nyt äiti tarjoilee minulle huikopalaksi kuivalihaa, jota meillä roikkuu narussa komeron ovessa kiva köntti. Mieluummin syön kyllä kampanisuja (pelkosenniemeläisresepti löytyy kyläyhdistyksen sivuilta).

Innostuin moottorikelkkailusta Lapin lumilla niin paljon, että pilkkiminen jäi toiseksi. Kokeilin kyllä hiukan sitä kalastusta, mutta sitten juoksin jo hakemaan kypärää päähäni. Kuljin kypärän kanssa Kemijoen jäällä ja olihan se aika hankalaa. Alaspäin oli vaikea katsoa, mutta silti riensin auttamaan Margitia kun hän ei saanut kairaa ylös metrin paksuisesta jäästä. Jää oli meidän kalastuspaikassamme niin paksu, että moottorikairaa tuli ikävä.

Lapissa sain uusia hiihtovälineitä: Julialta hienot monot ja sauvat. Nyt on jo lähellä, että pääsen vielä tänä talvena hiihtämään. Käynemme vielä Lapissa näillä lumilla, koska lähdemme syntymäpäiville. Äitikin aikoo käydä vielä murtsikoimassa.

Valokuviani alakansiossa Tuukka of Lapland in Lapland ja sen alakansiossa Kalastaja Tuukka Latvala Kemijoki. Tuon kalastaja-kansion tekeminen alakansioksi oli tyhmää, koska nyt se on vain vaikeampi löytää. Sitä ei löydä samasta luettelosta missä kaikki muut aiheittain jaotellut kansiot ovat heti albumin pääsivulla.

Maailmanennätysporo!

2007-04-08T08:31:00.000+02:00

Jee, täällä sitä ollaan, porokisoissa. Maailmanennätysporo, jonka nimi on sen verran hieno, että pitää ensin varmistaa ennen kuin tähän pistää, pyyhälsi ohitseni voittoon.

Syntymäpäiväni sujui kovassa seurassa, aina oli kivoja juttukavereita ympärilläni. Ja illalla vielä juuri ennen nukkumaanmenoa olin riemuissani, kun näin että tuolla Ari katsoo telkkaa. Sinne! Arilla oli James Bond kesken, mutta minä menin väliin uuden pyöräkuormaajani ja traktorini kanssa. Kyllä Ari osaa leikkiä traktorilla - pelillä ajaminen kuuluu hänen ammattitaitoonsa.

Pilkille nyt seuraavaksi. Eilen jökötin jo äijien kanssa joen jäällä, kun katsoimme rakovalkean viehkossa savussa porokisoja.

Oikeastaan eilen porokisat ei ollut se ykkösjuttu, vaan tähtäsimme Kuivalihamarkkinoille syömään koparakeittoa ja kuivalihavelliä. Eipä ehditty, koska sopat oli myyty loppuun. Meillä taisi vierähtää Pyssykylässä turhan pitkään. Olipa muuten tie Saukirkolle tosi luminen ja polanteinen. Ja tie on Tanhuasta alkaen niin kapea, että ainakin tukkirekan kohdatessa kannattaa käyttää erityisiä kohtaamislevikkeitä.

Se koparakeitto muuten on soppaa, jossa poron sorkat törröttävät kokonaisina - ja niin menevän näköisinä. Ja itse liemi on kaikkine suonineen ja jänteineen kovin harmaata. Jäljittelemätön maku.

Ai niin. Eilisen syntymäpäiväni huippukohta oli se, kun pyörähdimme noutamassa tyyppejä kansan syvien rivien suosimasta Reposesta eli Revontuli-ravintolasta. Äijäkööri vieruspöydässä alkoi kaivella taskujaan ja he ojensivat minulle suuren osan irtokolikoistaan. Sain monta euroa. Hain jokaiselta vuorotellen jotain. Miehillä oli hauskaa. Me väänsimme vähän kättäkin. Ja kenellekään ei ollut ollenkaan epäselvää, että pöydässä istui kovin - hmmm.... - taustaltaan värikästä porukkaa. Mutta pahakin sulaa, kun minä reipastelen siellä väsyneen kansan seassa.

Kauempana "tupakoimattomalla alueella" ruokaili etelästä tulleita turisteja, jotka olivat hiukan hämillään paikan menosta. Mutta ruoka on siellä kaikkien mukaan loistavaa, hinta-laatu -suhde toimii. Reposen pitsat, esimerkiksi, ovat lähestulkoon legendaarisia. Ja poronkäristyksestä riittää eilisen todistuksen mukaan kolmelle aikuiselle.

Tyttöjä jututtamassa kapakassa

2007-04-05T07:33:00.000+02:00

Pääsiäinen, mutta eipä oikein jaksaisi ja viitsisi lähteä tuonne reissun päälle.

Suunnitelmassa se silti vielä on. Saapa nähdä mistä sitä vielä itsensä löytää... Oikeastaan menohaluja, sitä kytyä tien päälle ja vähän tienvarsiinkin aina, mutta kun on muutakin tekemistä on helppo löytää ja uusia puuhaideoita keksii koko ajan. Matkustamisessa on paljon sellaista tönkkönä töröttämistä, jolloin ei voi tehdä sitä mitä vaikkapa kotipihalla.

Olin eilen Jyväskylässä, ja kapakassakin tuli käytyä. Siivosti mehulla. Baarissa oli pari kakskymppistä tyttöä, joita menin tietysti jututtamaan. Uusia tuttavuuksia on kiva solmia. Jutskasimme kymmenen minuuttia (nii-in, minulla kun juttua riittää!).

Raportoin jälkeenpäin, että tytöt kehuivat minua mukavaksi pojaksi ja he sanoivat, että he tykkäävät minusta! Täältä tullaan maailma: haastan kenet tahansa kiinnostavaan keskustelutuokioon. Salaisuuteni on se, että en paljon kysele oikeutusta hommaan, kuljen ujostelematta ja sivuilleni katselematta.

Askartelimme päiväkodissa pääsiäisnoidan, kuvassa on minun tekeleeni. Hieno se on. Lastentarhanopettaja Heli on ihastellut jo monta kertaa, että olen niin etevä leikkaamaan saksilla. Jälki on ihmeellisen siistiä. Heli siveli noidan vihreää viittaa ja huokaisi: "Katso nyt tätäkin: huolellisesti leikattu!"

Noita seisoo kuvassa kadulla päiväkotini edustalla.

Päiväkodissa istutettiin pääsiäisruohoksi ohranjyviä, josta tuli tukevaa ruohikkoa. Nyt äiti pääsee syömään sen. Hänellä olikin jo entuudestaan tavanomaisemman vehnän sijaan kasvamassa rukiin versoja.

Pyöräily on parasta aikaa korkealla himolistallani. Armoton kyty iskee äkkiä päälle, ja sitten on vaan päästävä baanalle. Aloitan valtavan myllytyksen, että nyt minä tahdon pyöräilemään! Pyöräilykuva on otettu kännykkäkameralla, se on ylivalottanut ilta-auringossa, mutta kuva on kiva. Ja tsiigatkaa makeeta Ferrari-takkiani! Meni muuten hiekkaleikeissä kovin kirjavaksi, mutta pesu teki ihmeitä.
Ja nuo aurinkolasit ovat minulle äärettömän tärkeät. I love them.

Kyllä tekniikka on ihmeellistä!

2007-04-04T14:28:00.000+02:00

Ihmeellistä! Maakuntakirjaston langaton verkko päästi vihdoinkin tänne Bloggeriin! Tämä onnistui nyt eka kerran. Aiemmin niin tämä Blogger kuin vaikkapa Hotmailkin ovat pysyneet kiinni, ei ole saanut auki. Mutta nyt! Taisi viimekertainen juttelu kirjastovirkailijan kanssa tuottaa tulosta. Omasta koneestakin etsimme vikaa, mutta kaikki säädöt olivat ok.

Langattomat verkot suurine tehoineen ovat hienoja, mutta sellaisia on tarjolla liian vähän ainakin Keski-Suomessa. Vain yliopistossa ja maakuntakirjastossa. Ja yliopistossa vain opiskelijoille.

Nettiin on ladattu nyt toinenkin video. Se, jossa sairastelen norovirusta. Kuvattu joskus 28.3.2007 Nokian multimediakännykällä. Samat kaksi nyt mainitsemaani videota löytyvät myös Photobucketista, valokuva-albumistani kansiosta Tuukan kevät 2007.

Oh la laa! Ja You Tuben videon voi tuoda tänne blogiinkin:

Actionfilmin sankari

2007-04-03T23:26:00.000+02:00

You Tubessa on pikku video minusta.

Äiti kuvasi ja juttelee kanssani tallenteella. (Tekninen laatu on sitten surkea.) Toivottavasti saamme lisättyä kohta pari muuta. Ja ehkä Jussikin kuvaa minusta pian näinä päivinä paljon matskua, kunnon kameralla. Jännää...

Selitän videolla, kuinka katolta voi tippua (joku siis on joskus tippunut, itseasiassa taisipa olla sankari itse, viime kesänä), kun siinä on hiekkaa. Olen kiivennyt sadekatoksen harjalle Jämsänkosken uimahallin vieressä sijaitsevassa leikkipuistossa. Purkitimme homman tiistaina 3.4.2007.

Muurahaiset! Löytyykö pätäkkää?

2007-04-03T12:09:00.000+02:00

Nämä aurinkolasit ovat minulle hillittömän tärkeät. Kirppislöytö, mutta todella hyvät. Malli on erittäin suojaava jo koon ja muodonkin puolesta. Ja sangoissa lukee "Polaroid". Menin lasit päässä lauantaina myös luistelemaan jäähalliin, vaikka siellä on suorastaan hämyisää. No, ei emme luistelleet kauan, kiire tuli jäältä pois kun terät oli teroitettu pilalle. Suutari teki suutarin. Pitää viedä seuraavaksi urheilukauppaan asianmukaisella koneella ajettavaksi.

Olen kuvassa Päijänteen rannassa, Korpilahden vierasvenesatamassa. Siellä on kesäisin terassiravintola ja kahvio ja suuret jahdit kelluvat vieressä köyden päässä. Tunnelma on kuin Monacossa. Tuolla lauseella kahvio-ravintola muuten mainostaakin itseään.

Lisää kevätpaisteisia valokuviani Korpilahden satamasta ja Muurameharjulta löytyy täältä. Ja sieltä voikin siirtyä sitten katsomaan kyseisen nettiosoitteen koko albumia.

Muurameharjulla kävin ampumassa jäniksiä. Meillä oli oikein antoisa metsästysreissu. Heiluin pistoolin kanssa innoissani synkeässä kuusikossa. Sen jälkeen esittelin muurahaisille kainalossa kantamaani salkkua, sen sisältöä. Muurahaiset vilistivät suurella kivellä keskellä vielä lumista peltoa. Lumesta huolimatta sulalla ja lämpimällä kivellä oli paljon elämää. Olin ihmeissäni. Juttelin muurahaisille luonnonhelmassa kaikenlaista. Kysyin mm. että onko teillä rahaa käytössä. En saanut selvää vastausta.

Kivellä oli tosi rauhallista ja suloista. Ilma oli tyven, ja me olimme kaukana maantiestä ja asutuksesta.

Sairastin viime viikolla noroviruksen. Olin koko ajan hyvin toimintakykyinen, kuumetta oli vain ensimmäisen päivän ajan. Mutta oksentelin useampana päivänä. Ja koko viime viikko meni vähäisellä syömisellä. Mikään ei maistunut.

Kunto nousee kohisten, se johtuu jännittävällä tavalla sekä iän karttumisesta että tietysti kuntoilusta. Pyöräilin eilenkin ainakin seitsemän kilometriä ja hirvittävällä vauhdilla! Nyt alkaa vihdoin löytyä se pieni urheilija ja muskelimies; mukavuudenhaluiset taaperovuodet taitavat jäädä jo taakse.

Lukemisesta, lukutaidosta, ei ole paljonkaan uutta kerrottavaa. Osaan hihkaista aina jonkin sanan silloin tällöin, ja silloin syntyy vaikutelma että osaan lukea.

Äiti arvelee, että kyse on samasta ilmiöstä kuin hänelläkin oli lapsena juuri lukemaan oppimisen kynnyksellä: hän tiesi sanan ulkoasusta mitä siinä lukee, se oli tietynlaista ulkoaoppimista, vaikka sana ei olisi ollutkaan hirmu tuttu, eikä juuri sitä olisi mitenkään etukäteen harjoiteltu. Juuri ennen kuin ihminen alkaa hahmottaa sanoja kirjain kirjaimelta, eritellen ja siten analyyttisesti, ihminen lukee kai synteettisesti eli kaikki kirjaimet heti yhteen ja sana syntyy pelkän kokonaiskuvan kautta.

Nimitetään tätä minun lukutaitoani sitten vaikkapa synteettiseksi lukemiseksi.

Synteettinen lukeminenkin on tavallaan lukemista, vaikka lapsi ei siinä hirveän tarkasti katsoisikaan jokaista kirjainta erikseen ja vuorollaan.

Hampurilaisen voimalla

2007-03-25T07:23:00.000+02:00

Kuva: Nukahdin heti kelpo hampurilaisen käteen saatuani. Syöminenkin tuntuu väsyneenä liian suurelta haasteelta. Kesäkuu 2006.

Eilinen päivä meni melko tarkalleen Jyväskylässä. Söin (paradigman muutosta tähän blogiin ei vielä tule, minä-muodosta ei vielä luovuta - muuten alkaa juttu kuulostaa liian PASSIIVISELTA, melko passiivinenhan se sivusta seuraajan rooli usein on!)hampurilaisen Mäkkärissä, jossa vaikutti olevan tuhoton jono. Minä pidin kuitenkin pintani, sillä olen paljon asiantuntevampi hampurilaisen ostaja kuin äiti. Neuvoin häntä suureen ääneen jonossa miten pitää menetellä ja millaisia hampurilaisia olen yleensä ostellut.

Ja selostin myös mitä pitäisi olla juomaksi. Niinpä jonon keulilta kuului kommentteja, että onpa hallitseva pikkumies. Onneksi äiti ei pane sitä pahakseen, hän pärjää kanssani oikeastaan juuri siksi, että olen niin hallitseva. Olisi vaikeampi touhuta vavahtelevan ruusunnupun kanssa.

Äiti osti kuitenkin vain ison mansikkapirtelön nesteeksi, joten kaikki ihanat mehut jäivät saamatta. Oikeastaan vaadin Valion melko uutta Kidius-juomaa, jota on tarjolla Hesburgerissa. Mäkkärissä sitä ei ollut. Kidiukseen äiti olisi juuri ja juuri taipunutkin, mutta limsaa hän ei suostu ostamaan, ei millään.

Ja minä olen armoton limsan ystävä, mutta hyvin pärjään ilmankin.
Se mansikkapirtelö olikin sitten ihan törkeän hyvää. Oikeastaan äiti oli varannut sen itselleen, kahvin kanssa, mutta minä sen ryöstin. Kommentoin kiukkuisesti: "Kuule tämä on mun juoma! Saat sä tästä vähän maistaa." Meillä molemmilla oli aivan hirveä nälkä, sellainen jolloin verensokeritaso on jo valahtanut jonnekin, joten hampurilainen oli pelastus.

En ollut syönyt aamulla mitään, kun lähdimme touhuissamme luistelemaan Jämsän jäähalliin, joka ei sitten ollutkaan auki eilen lauantaina. Häh, milloin se sitten on avoinna? Perustietoa tuntuu olevan saatavilla kehnosti tästä kunnallisesta ja peräti kahden kaupungin (Jämsä, Jämsänkoski) yhteiskäytössä olevasta hallista. Jotain löytyy netistä, mutta sivut eivät meinaa aueta.

Lähdimme jäähallilta sitten etsiskelemään missä olikaan MLL:n kirpputori, ja löytyihän se, Jämsän lukion ruokalasta. Ostin itselleni helikopterin (katso kuva), jota sitten kannoin loppupäivän. Maksoi 50 senttiä. Ja äiti löysi minulle oranssit farkut (yksi euro). Siis tosi cool väri, ihana lämmin auringonoranssi! Ostimme myös eurolla läjän kappaleiden muodoista kertovia jättikokoisia kirjasia.

Katsoimme Jyväskylässä Keski-Suomen maakuntakirjastossa lapsille tarkoitetun juhlaesityksen, joka tarjottiin ilmaiseksi Jyväskylän 175-vuotissyntymäpäivän vuoksi. Äiti oli nukahtaa, mutta minä osasin varsin hienosti selostaa jälkeenpäin yhdenmiehen esityksen juonta. Äitiä se näytöksen tarina taas ei olisi enää vähempää voinut kiinnostaa, ajatukset ampaisivat harhailemaan oitis jonnekin muualle.

Eilen oli niin lämmin päivä, että myöhemmin iltapäivällä liikuin pelkkä puuvillapaita ylläni Jämsän leikkipuistossa. Sen verran lämminverinen olen, etten taaskaan olisi suostunut pukemaan takkia enää päälleni. Puistossa oli aivan älyttömän paljon lapsia, joten olin tosi naatti, kun lähdimme pitkän telmimisen jälkeen pois.

Aah, kohta on kesä ja pääsee uimarannalle... Sepä vasta jännä toimintaympäristö!

Ja kesä yleensäkin on hyvää aikaa tällaiselle tutustumisintoiselle tyypille. Riensin taas eilen jututtamaan kaikenlaista kansaa Jyväskylän kävelykadulla. Metodini on tavallisesti se, että etsin kansoitetulta penkiltä pikku kolon, johon istahtahdan, ihmisten väliin. Ja sitten alan porisuttamaan porukkaa. Hoitelen homman varsin itsenäisesti, eihän äiti yleensä enää edes mahdu täydelle penkille. Hän jää huojahtelemaan jonnekin sivummalle.

Peppu jysähti

2007-03-22T20:12:00.000+02:00

Lisää viimekesäisiä kuvia on nyt uudessa osoitteessa. Siellä on monta alakansiota, joita pitää huomata klikata, että pääsee kuvien äärelle.

Alakansioita löytyy suurin piirtein näillä nimillä ja tästä pääsee niihin suoraan:

Pyhätunturin kansallispuisto (synnyinseutuni perukkoja)

Tuukka ja Oula uimassa

Kesäluontoa 2006

Tuukka Bulgariassa 2006

vanhassa albumissani on myös reissu Intta-tädin luo Pohjanmaalle Vähäkyröön ja Powerparkiin.

Ja uusia laukauksia on vielä tulossa. Valokuvia lisätään albumeihin koko ajan.

Yllä olevassa kuvassa olen leikkimässä ja uimassa Jämsänkosken uimahallin rannassa. Siellä on pikkulapsille oma aidattu rantakaistale ja leikkipuiston kalustusta kiipeilyyn ja touhuamiseen.

Lukeva luistelija - älykäs urheilija?

2007-03-22T05:53:00.000+02:00

(Kuva: Tuukka oppi kiipeilemään köyden varassa ylös ja alas. Eipä osannut vielä viime kesänä. Kuvattu about 14.3.2007 Jämsänkosken leikkipuistossa.)

Nyt tässä blogissa alkaa paradigman eli ajattelutavan muutos. Alan kirjoittaa Tuukasta kolmannessa persoonassa, kun olen tehnyt sitä tähän saakka minä-muodossa eli yksikön ensimmäisessä.

Siihen on kolme syytä. Tuukan oma varsin autonominen aloitteellisuus tekee hänestä hyvin linjakkaan toimijan, jolla on kaikessa oma persoonallinen kädenjälki. Tekee siis asiat usein omalla jäljittelemättömällä tyylillään. Tästä syystä hänen toimintansa alkaa muuten lähestyä jo jollain filosofisella tasolla myös kansalaisuutta.

Mielestäni kansalaisuus on toimintaa jonkin järkiperäisen ajattelumallin ohjaamana - niin, se ajattelutyö täytyy tehdä ihan itse. Itseasiassa puhun nyt poliittisuudesta arkielämässämme, vaikka monet ihmiset tahtovat ehdottomasti pysyä loitolla politiikasta. (Minusta taas politiikka tunkee läpi kaikessa mitä teemme.)

Tuukassa on jo ituja omaan rationaaliseen, mittailevaan ja vertailevaan ajatteluun, joten en voi enää puhua hänen suullaan.

Toinen syy on se, että vajaa nelivuotias alkaa olla jo melkoinen toimija ja vaikuttaja yhteiskunnallisesti. En voi tukkia lapsen suuta ja mitätöidä hänen autonomista asemaansa hänen puolestaan puhumalla. Olen siis siirtynyt nyt tarkkailemaan Tuukkaa, sivusta, ja selkeästi meidän kahden eroavaisuuksia ja itsenäisyyttä korostaen.

Kolmanneksi, minusta tuntuu että poika on oppinut lukemaan! Se mitä ihminen osaa riippuu paljon siitä mitä hän haluaa osata. Siksi minun täytyy pitäytyä varmoista minä-muotoisista väitteistä noin korkeassa älyllisessä taidossa, voin vain havainnoida Tuukan intoa ja asennetta lukemiseen.

Lukeminen kolmevuotiaana on silkkaa luksusta, se ei ole pikkulapsen välttämättömyystaito, jonka avulla suoriutuminen jättää aikaa kaikelle hauskemmalle huvitukselle, joten minun on vaikea lausua Tuukan lukemisinnosta juuri mitään. Keskittymiskyky vaihtelee, koska Tuukka pyrkii kiirehtimään.

Hän saattaa sanaa oikeasti lukematta pamauttaa sanasta äkkiä jotain muka osuvaa, mutta eilen koin ihmeellisen hetken. Tuukka tuli myöhään illalla (hän on illanvirkku) pöytäni ääreen, toi mukanaan Nalle Puh -lehden, jossa oli isoilla aakkosilla avustavasti täytetty sanaristikko. Valmiina olivat jo sanat NALLE ja PAASI. Tuukka luki että nalle ja aasi. En vihjannut mitenkään. AASI on näistä kahdesta aivan varma itseluettu - eikä arvattu - sana. Nalle-sanan vieressä oli nallen kuva, joten siitä ei voi sanoa mitään varmaa. Toki hän kuitenkin tavasi ensin nallen kirjaimet, jonka jälkeen hän kajautti: "Nalle!" Tuukka nimittäin ymmärtää sanojen tavutuksesta jotain.

Hän osaa jakaa sanoja rytmisesti tavuihin. Senkin oivalsin eilen.

Oppiminen tapahtuu sykäyksittäin, paljon opittua kiteytyyy kerralla käyttötaidoksi ja sitten on taas hiljaista vähän aikaa.

Olen ollut jo ainakin parin viimeisen kuukauden ajan sitä mieltä, että koulun pitäisi alkaa jo kolmevuotiaana.

Jossain muodossa, "oppitunteja" voisi olla vaikkapa vajaan tunnin verran päivässä, kun kouluopetus toimii päiväkodin yhteydessä. Lastentarhanopettajat hoitaisivat opetuksen. Esitän tämän koulutoiveeni myös siinä tapauksessa, että olisin sattunut vetämään Tuukan lukutaidosta vääriä johtopäätöksiä. Minusta hän on ollut koulukypsä jo pitkään. Vuosien odottelu on mielestäni ajan haaskausta.

Jos olisin kansanedustajaehdokas, lähtisin esittämään pikkulapsille koulumaista opetusta. Senhän voisi sitten toteuttaa monella tavalla kuntien toiminnassa. (Kehitystarpeita on maailma täynnä. Olenkin taivastellut, miksi muuten en kuullut kuluneissa eduskuntavaaleissa YHTÄÄN radikaalia ja rohkeasti uudistushenkistä muutosideaa?)

Jäähallissa on

ihana luistella

Jäähallin suuri ja hyvinhoidettu jää on ladannut uutta innostusta luisteluharrastukseemme.

Eilen kävimme teroittamassa luistimiemme terät. Jämsän suutari teki sen auttamishaluisesti, vaikka vähättelikin
laitteitaan. Ei ollut ihan luistinten teroitusta varten se mylly, mutta ei sillä niin väliä. Hinta ei ollut paha, yhteensä kolme euroa.

Luistelu on yhteinen intohimomme, minulla melkeinpä suurempi kuin Tuukalla. Olen säilyttänyt oikeastaan kaikki ne taidot, mitä ehdin ala-asteella saavuttaa. Pyörin koko ajan alkeellisia piruetteja, istun kyykkyyn ja suoristan säären eteen ja nousen siitä asennosta yhdellä jalalla ylös. Pidän samaan aikaan toisella kädellä eteensuoristetun jalan luistimenterästä kiinni. Kysyy tasapainoa ja notkeutta, mutta muuten se ei ole vaikea temppu.

Osaan myös luistella ympyrää takaperin, sehän on se näyttävä tyyli taitoluistelukisoissa. Silloin luistelijan meno on plastisimmillaan.

Niin, ja tottakai olen kaunoluistimillani ja kovaa menoa haittaavilla kärkiterilläni koko jäähallin paras luistelija. Verrokkeina ovat nimittäin yli kolmekymppiset miehet, pikkupoikiensa kanssa luistelevat isät (jäähallin äidit kun näyttävät olevan vielä isiäkin huonompia...), jotka muistelevat lätkäaikojaan ja päästelevät hokkareillaan, joilla varmasti on hiukan huolettomampaa kiihdytellä. Mutta silti hakkaan heidät.

Tykkään treenata siten, että kiihdytän yhden kentän mitan verran maksimiin, jonka jälkeen nollaan. Ja taas kiihdytys. Se on fyysisesti rankkaa ja pian alkavat jalat täristä!

Rullaluistelu on ymmärrettävästi jääluisteluakin varten hyvä treenauskeino. Rullaluistelu on mielestäni myös lähestulkoon sama laji kuin luisteluhiihto, siis hiihto tavallisilla suksilla lumella. Lajit tukevat aivan älyttömän hyvin toisiaan.

Odotan mielenkiinnolla millainen jääkiekkoilija Tuukasta tulee. Hänellä on aivan loistava mailakäsi, Tuukka on aina ollut tosi hyvä mailapelaaja. Olen hämmästyneenä seurannut hänen pallonluku- ja mailankäsittelykykyään, koska ne eivät ole perua minulta. Saattaisin olla jonkinlainen jalkapalloilija, mutta en ole koskaan hirveästi tuntenut edes mielenkiintoa pallolajeihin.

Tuukalla on uuttera ja välillä suorastaan raivokas asenne luistelemiseen, jäähallissa on mahdollisuus luistella tuen (joka on minikokonen kiekkomaali) kanssa ja sen avittamana Tuukan on mahdollista päästää hiukan aggressiivinen menemisen meininki valloilleen.

Satuja mulle!

2007-03-21T13:33:00.000+02:00

(Kuvassa olen juuri tullut luistelemasta jäähallista, sunnuntaina 18.3.2007.)

Kylläpä on hidas yhteys, kun käytössä on 3G-kännykkä ja bluetooth. Kääks. Olemme myös perehtyneet langattomiin verkkoihin; esimerkiksi Jyväskylän maakuntakirjastossa on sellainen tarjolla kaikille halukkaille. Äiti onkin nyt sitten asentanut parin vuorokauden aikana jo yhteyden langattomaan verkkoon ja 3G-matkapuhelimeen, eli tietokoneessa on nyt kaksi tietä internetiin. Pitipä vielä korjatakin tuota 3G:tä, koska modeemiyhteys ei enää auennut toisella yrittämällä.

Mutta helppoa kaikki on, onneksi, nykyään. Riittää, että istuu alas koneen ääreen.

Maakuntakirjaston langattomaan verkkoon meno oli niin jännää, että unohdin mennä kirjastossa järjestettävälle satutunnille. Se on joka maanantai kello 18. Ensi lauantaina siellä on lastennäytelmä, jonne lastenosaston virkailija antoi meille ilmaisliput. Hän oli ilmeisesti havainnut minun olevan kiinnostunut kuulemaan tarinoita. Riensin nimittäin ihan itse pyytämään virkailijalta kuulokkeita ja kivaa satua, jota voisin kuunnella kirjaston cd:ltä. Osaan homman, joten äiti ehti jo ihmetellä mihin olin häipynyt. Siellä minä istuin jo kuulokkeet päässäni ja satu oli jo pitkällä.

Ensi lauantaina kirjastossa esiintyy lapsille ilmeisesti yhden miehen teatteri, jota tarjoaa pääsylipun mukaan Antti Suora. Esitys on osa Jyväskylä-päivien lastenohjelmistoa.

Uusia valokuviani löytyy nettialbumistani. Muutama ihan viimepäiväinen otos ja joitakin kuvia viime kesän lopulta, kun kävimme Pohjois-Norjassa.

Herranjestas muuten, miten paljon kaikkiaan kuvia onkaan pelkästään viime kesältä! Ja ovat muuten hienoja!

Roosa ja Ronja ovat kivoja tyttöjä

2007-03-16T18:04:00.000+02:00

Viikonloppu, joten luistelua ja uimista luvassa. Kävimme polskimassa viimeksi keskiviikkoiltana, jolloin Jämsänkosken hallissa oli tosi rauhallista. Pesin hiuksetkin, pienen taistelun jälkeen. Meillä oli seuraavana päivänä torstaina päiväkodissakin "uimista"; siellä on pieni allas, jonne mahtuu muutama lapsi kerrallaan.

Olen selvittänyt jo parille ihmiselle, että olen rakastunut Ronjaan. Pussailin myöhemmin illalla äidin kanssa, joka kysyi että pussailenko minä Ronjankin kanssa. Vastasin hymyillen, että lähettelen hänelle vain lentosuukkoja.

Tulen erinomaisesti toimeen tyttöjen kanssa. Roosan olen jo aiemmin nimennyt ystäväkseni. (Luukaksen kanssa tulee taas istuttua päiväkodin jäähypenkillä...) Ja ihmisten kanssa noin yleensäkin, ihmisrakas taidan vähän olla. Olen perustellut lääkärihaaveitani, että tahdon auttaa ja hoitaa ihmisiä. Puhun tosin myös siitä, että minusta saattaa sittenkin tulla työnjohtaja. Pitäisi löytää vain sopiva työmaa.

Äiti löysi vanhan Helsingin Sanomien numeron viime vuoden heinäkuulta, jossa oli sivun juttu kotieläinpihoista. Ne ovat äidin suosikkikohteita, kun hauskoja käyntipaikkoja etsitään. Pitääpä tulevana kesänä loikkia kaikki nämä eläinpihat läpi. Niissä pääsee ihan lähelle kotieläimiä, jotka ovat tottuneet ihmisiin ja kohtaamiset ovat siksi luontevia.

Haluan lääkäriksi

2007-03-13T13:36:00.000+02:00

Minusta tulee lääkäri. Ammatti on ollut viime viikkojen ajan haaveissani. Selitän syyksi, että haluan hoitaa ihmisiä.

Äidistä tuo kuulostaa aivan kummalta. Ensiksikin, lääkärin ammatti on lähellä sitä, mitä hän tahtoisi kaikkein vähimmin tehdä, koska se on niin usein ihmisten elämäntapavirheiden aiheuttamien tuhojen korjaamista. Toiseksi, hoitaminen (ja siis aivan erityisesti ihmisten hoitaminen) on jotain ihan outoa, sitäkään äiti ei voisi työnä, harrastuksena eikä asenteena kuvitella itselleen. Hoitaminen kun on hänen mielestään sellaista, että se on aina sivutuote, kun elämä ja arki etenevät rytmikkäästi ja mielekkäästi. Siinä sivussa, huomaamatta, tulee sitten annettua sitä "hoitoakin". Kyse on siis tietystä rationaalisesta elämäntavasta, siitä että toimitaan järkevästi. Älykkäästi toimien tullaan myös auttaneeksi toisiamme.

Mutta minä haluan lääkäriksi ihan siksi, että tykkään paljon ihmisistä ja nautin heidän seurastaan. Olen täydellinen seura- ja tiimi-ihminen.

Ilmeisesti sytyin oikein kunnolla tuohon lääkäri-ideaan, kun kävimme terveydenhoitajan luona nelivuotistarkastuksessa. Se kun oli hauskaa, kaikessa askeettisuudessaankin.

Kyllä äitikin kannustaa minua pohtimaan lääkärin ammatin hyviä puolia. Niitähän ovat ne terveelliset elämäntavat, joista meidän terveydenhoidon käytännöissä lääkärit tosin kertovat aina potilailleen LIIAN MYÖHÄÄN eli sitten kun vauriot ovat jo tapahtuneet. Äidin innovaatio onkin, että terveyskeskuksiin pitäisi saada terveydenmittausasemia, joissa ihmiset voisivat niin usein kuin tahtoisivat käydä mittaamassa terveydentilaansa ja fyysistä kuntoaan. Se olisi terveysmenojen säästöä se, vaikka moisten asemien pystyttäminen olisikin alkuun kallista.

Kävin viikonloppuna luistelemassa Jämsän jäähallissa, ja se oli siis aivan älyttömän kivaa! Luistelin tukenani pieni lasten maali, jota työntelin edessäni. Sen avulla pääsin tosi lujaa. Tällä viikolla pitäisi käydä terottamassa luistimen terät, jotta ne purevat kovaan hallijäähän.

Älliähän minulla on enemmän kuin esimerkiksi demareiden Minna Lintosella, joka ottaa SAK:n vaalimainoksen liian realistisena kuvauksena. Päiväkodissa minua on kehuttu siitä, että osaan kysellä ja kyseenalaistaa. Tiukkaan vastauksia ja esitän hienoja kysymyksiä, juuri niitä mitä toiset lapset eivät välttämättä hoksi kysyä. Ja sitten vastausten jälkeen alan rakennella omia teorioitani ja keksin vetäviä tarinoita. Tykkään juttelemisesta.

Synttärini lähestyvät. Olen niin armoitettu juhlija, että höpötän asiasta jo innoissani. Minulla on kohta JUHLA! Juhlat ovat ihania. Ja jaksan bailata aina aamuun asti. Isompana minua ei pidättele mikään, kun painelen baanalle!

Viime viikolla koetin jo nukkua keskiviikkoiltaisen Taivaan tulien aikaan. No, siitä ei mitään tullut, joten tepisin ja touhusin siihen saakka kunnes ohjelma loppui. Tv-sarjan alkujaksoissa oli paljon kuvauksia ensimmäisestä päiväkodista, Kuumaniemestä. Samassa talossa on myös ala-aste. Talon pihallahan oli kuvattu esimerkiksi joulukuvaelma, jossa kaupunginjohtajan tytär oli mukana.

Sukulaisiakin on ohjelmassa esiintynyt. Eka jaksossa oli Kemijärven torilla räyhäkäs katutappelu, jossa tietysti oli äidin sukulaisia, ja viime jaksossa nuori yksinhuoltajaäidin huligaanisälli Markku Muukkonen, joka muuten näytteli älyttömän hyvin. Pojastahan tulee näyttelijä. Kerrankin lapsirooli, jossa näyttelijä ei jäykistele, vaan antaa palaa.

Äidin kaveripiiriin kuuluneella "Lötjösen" esittäjällä on aina se sama kiilto kasvoillaan. Vauvan hoitoöljyä vai mitä se on? Lötjönen istuu No Man's Land -kapakassa kolmen-neljän muun äijän kanssa vakipöydässään.

Miehen malli iskostuu syvälle

2007-03-05T13:02:00.000+02:00

Kaks Plus (helmikuu, 2007) kertoo sukupuolettomasta kasvatuksesta. Kannessa hehkutetaan artikkelia: "Onni, 2 v, kasvaa vailla sukupuolirajoja."

Aihe ja jutun väite ovat mielenkiintoisia, ja etenkin tässä lehdessä. Kaks Plus -lehden toimituksessa ei ole yhtään miestä, eikä todennäköisesti koskaan ollutkaan, tuskin edes lehden visuaalisen ilmeen luojana.

Minä olen jo peruuttamattomasti syvällä kaikenlaisessa sukupuolittuneisuudessa. Tiedän erittäin tarkkaan, mikä on tyttömäistä ja mikä poikamaista. Asia kiinnostaa ja pohdituttaa minua niin kulttuurisesti kuin biologisestikin. Viime päivinä olen ihmetellyt monta kertaa sitä, että tytöt synnyttävät ja pojat eivät. Kulttuurisella puolella rakastan intohimoisesti kaikkea äijäilyä ja poikamaisia leikkejä ja leikkikaluja. Innokkain vauvojen hoivaamisvaihe meni ehkä jo ohi, mutta toki kävin peittelemässä viime viikollakin pallopäisen vauvani sänkyyn. Se kun oli väsynyt silloin aamupäivällä.

Pehmoleluihin minulla on aina ollut enemmänkin kaveruus- kuin hoivasuhde. Olen aina jutellut paljon Ressu-käsinukkekoiralleni, pallopäiselle vauvalle ja ilmeikkäimmille pehmoleluilleni. Ihaninta on, jos joku aikuinen pitää kädessään juttukaveriani, jolloin selostukseni yltyvät hurjiksi. Alan opettaa, esittää ja näyttää lelukavereilleni kaikenlaista hyödyllistä.

Unikaveriksi nimitän pehmoa, jonka otan toisinaan kainalooni. Nyt suosikkini on dinosauruksekseni kutsumani lila teddylelu, se on aika suuri ja minusta niin älyttömän lempeän ja ilmeikkään näköinen. Ostin sen heti, kun kohtasimme Pelastusarmeijan kirppiksellä.

Äijäilevä mieskulttuuri on minussa luissa ja ytimissä. Eilen kiikutin äidille vanhan Hymy-lehden, jossa Kokoomuksen entisen puoluesihteerin Harri Jaskarin ex-tyttöystävä Eva Roosmaa esiintyi pornahtavissa valokuvissa. Hihkuin innoissani, että katso - tissinaisia! Tiedän jo ihan tarkkaan, että esimerkiksi naisen tissit ovat sellaiset joihin me miehet suhtaudumme sillä tavalla vienosti ja merkitsevästi hymyillen. - Näin on, vaikka minä taaperoimeväinen olen käyttänyt tissejä tähän saakka niiden tärkeimmässä tarkoituksessaan eli maidonlähteinä.

Kulttuuri siis työntää mallejaan meille pikku pojille kaikkialta.

Täytän kohta vasta neljä vuotta, mutta rakastan isoja ja äänekkäitä koneita ja kaikkia autoja (oikeastaan en kaikkia, sillä suhtaudun jo nyt erittäin arvottavasti ja hierarkkisesti autoihin, on nimittäin hyviä ja huonoja autoja) ja aiheutan vipinää ja hämmennystä sopivasti öykkäröimällä ja nujakoimalla.

Äiti on sitä mieltä, että antaa tulla vaan kaikkien kulttuurivaikutteiden meille tupaan! Kaikenlainen äijäily otetaan meillä kiinnostuneena vastaan, mitään ei sensuroida pois. Oleellista on, että asioista KESKUSTELLAAN, ilmiöitä siis puretaan ja uudelleenrakennetaan sanallisiksi. On tärkeää kielen - ja siis ajattelun - avulla kohdata maailma, sillä vain siten maailmaan voi suhtautua älyllisesti eli kriittisesti.

Kyseenalaistamalla arvoja koetaan muuten parhaat hetket keskusteluissa! Hauskempaa ei olekaan jutellessamme kuin se, että käännetään totuus ylösalaisin, tönitään normit nurin. Se muuten on usein lähellä meidän lasten näkökulmaa, tarkastelemme ennakkoluulottomasti asioita.

Kaks Plus -lehdessä esitellyn kaksivuotiaan Onni-pojan äiti ja isä kieltäytyvät käyttämästä ihmisistä luokituksia nainen, mies, tyttö, poika. Toimittaja Heli Peltoniemi kirjoittaa:

"Pienen Onnin perheessä ei käytetä sanoja 'tyttö' tai 'poika'. Onnin isä ja äiti haluavat purkaa perinteisiä, ahtaiksi kokemiaan sukupuolirooleja."

Kuulostaa loistavalta, juuri tuohon vanhempien pitääkin pyrkiä. Panee kuitenkin miettimään, saavutetaanko päämäärä noita biologis-kulttuurisia sukupuolinimityksiä välttämällä, vai mikä olisi oikea tie.

Peltoniemi jatkaa:

"Leenan ja Juhan periaatteita voisi kutsua sukupuolettomaksi tai sukupuolimalleja purkavaksi kasvatukseksi - vakiintunutta termiä ei ole olemassa."

Niin. Ehkä ollaan jo vaarallisen lähellä sukupuoletonta kasvatusta, kun pitäisi pyrkiä sukupuoliroolimalleja purkavaan kasvatukseen, sillä jälkimmäinen on varmasti radikaalimpi ja uudistavampi tapa rakentaa sukupuolirooleja. Sukupuolineutraali kasvatus saattaa olla selkärangattomimmillaan pelkkää roolimallien pakenemista, eikä se yritäkään lopulta uudistaa niitä.

Äiti on kova feministi, mutta onko meillä kotona puhumisen ja asioiden sanallisen puimisen lisäksi mitään varsinaista sukupuolirooleja kyseenalaistavaa kasvatusta? Ööh, tuota, löytyy vaivoin miettimällä ainakin yksi asia. Minulla on vaatetuksessani paljon punaista, jopa sellaista ällöä tyttöjen pinkkiä ja sitä pinkistä tummempaa äitelää punaisen versiota. Minulla on siis paljon tytöille tarkoitettuja vaatteita, enkä pidä sitä ollenkaan pahana. Tykkään niistä. Punainen antaa aina kivan säväyksen pojan muuten niin ankeaan vaatetukseen. Pienten poikien synkeät sinisävyt ovat kuin jäisiä haarniskoita.

Poikien talvihaalari vastaa täysin sitä väritystä, jollainen on hankeen kuolleeksi jäätynyt ruumis. Sininen ja niin eloton.

Ihanaa, päiväkoti alkoi taas hiihtoloman jälkeen. Kyselin viime viikolla syyttävästi äidiltä, kun palasimme rattikelkalla uimahallista, että miksi me ei mentykään tänään päiväkotiin. Ja silloin oli vasta keskiviikko.

Terveydenhoitaja hukkui puhetulvaani

2007-03-02T17:15:00.000+02:00

Ihastutin tänään terveydenhoitaja Anna-Maija Vesalaa kaikilla taidoillani. Olimme hiukan etuajassa nelivuotistarkastuksessa ja runnoin sen vauhdilla läpi. Tulipa sekin nyt suoritettua, ettei ainakaan unohtamisen takia jää käymättä.

Minun piti piirtää erilaisia kuvioita mallin mukaan, leikata viivaa pitkin saksilla, seisoa yhdellä jalalla, hypätä viivan yli, tunnistaa muotoja ja nimetä kappaleita, laskea pieniä kappalemääriä. Näkökin tarkastettiin.

Osasin kaiken - ja kaiken lisäksi mikä vauhti!

Naurattamaankin terkkaria tuppasi välissä. Kerroin hänen pyynnöstään innolla kuvassa olevista eläimistä ja hän kysyi sitten, että istuvatko lehmät oikeasti puussa, kuten kuvassa oli. Minä väitin, että kyllä! Kerroin siihen mukaan pienen tarinankin kuinka lehmä kiipeää puuhun ja sitten istahtaa sinne.

Terveydenhoitaja kiitteli selkeää puhettani ja suoranaista puhetulvaani. Olen kova juttumies. Ja aivan älyttömän sosiaalinen, sellainen viimeisen päälle tiimityöskentelijä, joten terkkari ei meinannut päästä otteestani.

Vasenkätisyyteni oli nyt varmaa, kun vielä vuosi sitten kolmivuotistarkastuksessa sitä vähän epäröitiin.

En halunnut lähteä pois terkkarin vastaanotolta, koska siellä kuitenkin oli muutamia kivoja leluja. Niin, heittelin ja potkinkin palloa terveydenhoitajan kanssa.

Kerroimme, että en ole koskaan sairastellut, mitä nyt ehkä kerran pienessä oksennustaudissa. Ja muutenkin, olen tällainen helppohoitoinen veikko.

Tänään kävimme Kokoomuksen vaalikojulla Jämsän torilla. Minua rupesi heti tympimään, joten lähdin talsimaan kauemmas kahvilaan. Istuin siinä rappusilla ja ihmettelin sitä poliittista puhetta. Sanoin äidille, että mua ei tosiaankaan huvittanut jäädä kuuntelemaan.

Äiti oli kyllä elementissään; sen verran lappilaista tinkaajaa hänessä aina on. Keski-ikäinen ehdokasmies aloitti haastavasti ja väittelyyn kutsuvasti, että hänestä on mukava mitellä sanallisesti, mutta toiseksi jäi.

Äiti pisti heti hankalan, käsityksen vapaudesta. Vasemmiston idea vapaudesta perustuu rakenteiden luomaan turvaan, kun taas oikeistolainen vapaus tarkoittaa sitä että ihmisen täytyy sopeuttaa ja mukauttaa psyykensä tietyn yhteiskunnassa vallalla olevan ihannemallin mukaiseksi.

Äsken löysimme Pirkkis-kirppikseltä Jämsästä aivan tolkuttoman halpoja merkkivaatteita. Sain esimerkiksi Karhu-vaelluskengät hintaan kolme euroa, Reima Tec -talvihaalarin noin kolmella eurolla (pitää vielä tsekata onko tämä niitä Reiman haalareita jotka maksavat uutena yli sata euroa...), Huskyn täysvillaisen pipon jne, Luhdan talvitakin kolmella-neljällä eurolla jne...

2007-02-26T13:47:00.000+02:00

Hiihtoloma. Suksia ei ole, niitä kun on järkipakettina vaikea löytää kirppikseltä. Käytettynä on tarjolla vain irtokappaleita, erikseen sukset (siteineen), sitten pitäisi jostain löytää siteisiin sopivat monot ja sauvat onkin sitten jo helpompi juttu. Mutta löytää sidemalliin passelit monot, se on vaikeaa.

Lausun murhemielin kuinka sukseton olen. Hiihtämisestä en oikeastaan tiedä mitään, mutta suksettomuus sattuu. Ei päiväkodissakaan varmasti läheskään kaikilla ole suksia, mutta niin vain siellä on jo hiihtoa ollut päiväohjelmassa. Ja se on ihan oikein se. Luisteltukin on, minä muiden mukana.

Laulelen pätkiä Mä putoan -biisistä, joka on lempparini. Haluan sitä soitettavan, jos siihen on mahdollisuus. Osaan tämän verran: "mä putoan, uniin kauneimpiin, päiviin menneisiin", tai jotenkin sinne päin. Osaan sanat kyllä, mutta aina kaikki muut eivät.

Aakkosten opettelussa on meneillään Y:n ja V:n erottaminen toisistaan. V on mulle vanha tuttu, mutta tuo Y tuli sekoittamaan.

Saapa nähdä, opinko lukemaan kolmevuotiaana. Vielä on reilu kuukausi aikaa treenata. Intoa ja antautumista riittää. Äitiä ottaa vähän päähän, ettei meillä lapsia laiteta kouluun jo kolmevuotiaana.

Otsalamppu Sodankylästä

2007-02-15T13:40:00.000+02:00

Sain kummitädiltäni Jaanalta yllätyspaketin Sodankylästä. Hän päätti ilahduttaa minua ystävänpäivänä ja onnistuikin siinä. Paketissa oli mm. otsalamppu, jollaiseen ihastuin Jane-babyn luona käydessäni alkutalvesta. Jaana antoi minulle jo silloin omansa, mutta unohdin sen sitten Pyssykylään.

No, lähdimme sitten asiamiespostista suoraan kauppaan, ja sitten kiireessä Miron kaksivuotissynttäreille. Kaupasta ostin Mirolle hammasharjan ja lasten laastareita, ja tietysti hukkasin jälleen otsalamppuni jonnekin. Nyt sitä sitten kysellään ja metsästetään Jämsän S-marketista. Voi harmi. Se oli niin älyttömän hieno ja käytännöllinen. Tosi tarpeellinen tällaiselle paljon liikkuvalle.

Viikonloppuna meillä rellesti Arvis-Peku, joka oli lievästi häiriöksi. Hän lupasi ottaa minut rekan kyytiin joskus kevään tai kesän aikana. Peku lainasi kapakkaan lähtiessään rahaa, ja äiti oli tietysti aivan ällistynyt ja sittemmin raivoissaan. Että joku pyytää rahaa lainaksi kapakkaa varten!

Peku maksoi äidille kauhusta kankeana jo seuraavana päivänä velkansa.

Peku lähti perjantai-iltana naista iskemään, joten äiti äkkiä lainasi hänelle rahaa, jotta pääsi harmista eroon ja että asiaan innostunut poika tosiaan saisi saalista kotiin.

Pekun kunniaksi on sanottava, että hänen kuusi ja puoli vuotta kestänyt hoitonsa esiintyy Taivaan tulet -sarjassa (tv-2 keskiviikkoiltaisin kello 21 alkaen). Sussu on tarjoilijana baaritiskin takana No man's Land -kapakissa, joka oikeasti on nimeltään Vanha Kettu. Tosin tila on tällä hetkellä tyhjillään.

Ai niin, minun äitini ja isäni Kimmo ovat tavanneet samaisessa talossa, Onnenpäivät-kuppilan kyltti vilahteli eilenkin Taivaan tulissa. Onnenpäivät se paikka taisi olla silloinkin, äidille käynti siinä kapakassa oli ehkä ihan eka tai sitten toka. Hän seuraa aika huonosti kapakkakulttuuria, se tuli jälleen selväksi kun viikonloppuna puhuttiin Kemijärven menopaikoista ja Taivaan tulien kuvauskohteista.

Taivaan tulien takia meni koko eilisilta höperehtimiseksi. Minä istuin tv:n ääressä kuin liima, enkä mennyt nukkumaan, vaikka Jane-babyn lähettämät uudet kirjat odottivat minua kutsuvasti sängyssä. Kommentoin innokkaasti, että tuolla minä olen asunut!

Olin siis tänä aamuna mitä väsynein äijä, kun pääsin päiväkodin portille. Ei auttanut, että äiti muistutti minun eilen kertoneen, että minulla on päiväkodissa ystävä nimeltä Roosa. Itkin ja mesosin. Eikä Roosakaan ollut tänään paikalla.

Rattikelkalla pakkasta päin

2007-02-09T10:08:00.000+02:00

Rattikelkka kulkee, vaikka pakkanen puree 35 asteen vimmalla. Kylmä ei haittaa, kun suojaa kasvot. Muut osa kehosta on helppo juttu; jos villasukat ovat kuivat, eivät edes varpaat voi palella.

Olen kulkenut asioilla, kaupassa ja päiväkodissa rattikelkassa töröttäen; istun kyydissä kuin rantapallo, koska toppavaatteita ja kaikenlaista kokohaalaria on päällä moninkertaisesti. Sormet pysyvät tallessa hahtuvavanttuissa. Tuulensuojakerros päällimmäisenä on ehdoton juttu sormille, koska joskus ovat näpit jäätyneet. Silloin olen huutanut kauhuissani, että nyt tahdon lääkäriin. Nipistely tuntuu niin kivuliaalta. Sormien paleltuminen on johtunut siitä, että olen itsepäisesti temponut viimalta suojaavat rukkaset pois.

Varpaat palelivat yhtenä pakkasaamuna, kun miinuslukema pysytteli 35 asteessa. Syy oli se, että sukat lienevät jo lähtiessä olleet kosteat, jo pelkkä ruumiin tuottama kosteus voi viedä sukilta eristyskyvyn. Siksi teemme aina lähtiessämme erityistarkistuksen nimenomaan sukkiin. Ja vanttuut ja rukkaset poimitaan aina rutikuivina muurin päältä.

Pahimmassakin pakkasessa liikkuminen lämmittää kroppaa mukavasti. Veri alkaa virrata aivan samaan tapaan kuin lämpimämmälläkin ilmalla. Siksi äiti pukee ylleen vain yhden pitkähihaisen paidan ja ohuen toppatakin. Se riittää arktiseenkin ilmanalaan, kun on tyven. (Tuulinen päivä voisi olla toinen juttu.) Itseasiassa pahimpaankin kylmyyteen tulee tupattua liikaa vaatteita, jos liikkuu ripeästi.

Meillä ei ole tarvinnut lämmittää sähköllä asuintiloja edes näin hyytävillä keleillä. Ulkolämpö on notkahtanut joka aamu 35 asteeseen, mutta koivuhaloissa riittää tehoja, kun on huolellinen. Kovin mahtava lämmittäjä tuo koivukaan ei ole, polttoainepuolella on vielä paljon insinööreillä kehittelemistä.

Jämsänjokilaakson kirjastoissa on poismyynti. Minä sain eilen läjän Bamse-, Muumi- ja Aku Ankka -lehtiä, parin kirjan lisäksi. Lehdet maksavat vain 20 senttiä. Pissasin muuten maanantaina kirjastossa housuun, kun lähdin liian myöhään vessaan. Aika vierähti kirjastonhoitajan kanssa jutellessa, joten vessassa en sitten enää ehtinyt paneutua kaikkien haalareiden riisumiseen ja nappien ja vetoketjujen avaamiseen. Pissa valui lattialle ja kenkiini. Ja minä kun oli juuri kehunut ja esitellyt kirjastonhoitajalle uusia talvikenkiäni (maksoivat kirppiksellä yhden euron).

Olin niin vihainen itselleni, että aloin itkeä. Kyyneleet silmissä tulin pois vessasta ja toivuttuani kysyin isoon ääneen tiskillä äidiltä: "Pissaatko sinäkin joskus housuun?"

Olemme tietysti seuranneet tv:stä Taivaan tulet -sarjaa (kakkosella keskiviikkoisin kello 21 alkaen). Juoni on vähän tylsä, Venäjältä tulevan viinan salakauppa ja poliisinaisen isäsuhdeongelma on väkinäistä ja tönkköä juonenkuljetusta, mutta sarja tuntuu paranevan jaksojen edetessä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Väänäsellä on näköjään missio esittää Kemijärveä paikkakuntana mahdollisimman monelta kantilta, mikä on hyvä asia. Esimerkiksi sellutehtaan ottaminen osaksi juonta ja siellä tehdyt kuvaukset ovat yllättävän mielenkiintoisia.

Kerrotaankohan Taivaan tulissa lopulta sekin, että tehtaalla on aikanaan, jo kauan ennen alkoholiveron alentamista hitsailtu ehkä satoja pontikkapannuja - työaikana.

Joitakin tuttujakin sarjassa on jo vilahtanut, paikallisia kemijärveläisiä ja sitten on tämä No man's land -kapakkaseurueen hahmo, joka kyselee yksitotisesti ja vähän uhkaavasti poliisinaiselta että mitä se etelän likka tietää. Hän on äidin kavereita, ensimmäinen saamelainen joka on päässyt teatterikorkeakouluun. Hänellä oli nimeään kantava tv-sarja joskus 80-luvun lopullako se oli, Hetta-ilmiö.

Kari Väänänen muuten leikittelee sukunimillä tässä tv-sarjassa. Kapakoitsija taitaa olla nimeltään Hetta, aivan kuin se olisi perua tältä näyttelijä Hetalta, joka siis esittää kapakan asiakasta. Ja poliisinainen ja hänen poliisipäällikköisänsä ovat Väänäsiä.

Tehtaanjohtajan talo näyttää melkoisen pramealta tv:ssä. Ööh... Ainakaan keittiökuvauksia talossa ei liene tehty, sillä keittiö on siinä linnassa onnettoman pieni koppero. Siksi viime jaksossa johtajan mielisairas rouva syöksyi leipäveitsen kanssa makuuhuoneesta, ei keittiöstä.

Mihin tahansa ei kannata ripustautua

2007-02-01T13:21:00.000+02:00

Työvoitto!

Saimme kuin saimmekin lahjoitettua vaatteitani Pelastusarmeijan kirpputorille, pienen työskentelyn (=taistelun) jälkeen tuumaileva kirppiksen hoitaja suostui ottamaan kamat vastaan. Mielialaamme nosti kovasti se, että vaatteemme osoittautuivatkin paremmiksi kuin myyjänainen oli osannut kuvitella. Hän tuntui innostuvan (jos tuollaista verbiä voidaan ylipäätäänkään käyttää hitaista ja jähmeästi käynnistyvistä keskisuomalaisista) vaatekappale vaatekappaleelta.

Äiti poisti samalla hintalappuja, jotka hän oli hakaneulalla kamoihin kiinnittänyt. Nämä vaatteet kun olivat jo olleet myynnissä Jämsänkoskella Sindi-kirppiksellä, mutta kaupaksi oli mennyt vain turvavaljaat (yksi euro), puuvillainen pitkähihainen siniraitapaita (0,50 senttiä) ja iloisen raidalliset ja moniväriset sukkahousut (0,50 senttiä). Kaikki muu kuormasta jäi käteen.

Turvavaljaat olivat muuten aivan legendaariset. Kuljin paljon ne selässäni Karibian saarilla ja Karibianmerellä. Enkä pudonnut purjeveneestä enkä hukkunut biitsin tyrskyihin. Niin, ja miten tolkuttoman vaarallinen liikenne näillä saarilla (Grenadalla, Tobagossa ja Trinidadissa) olikaan! Kaupunkien kadut olivat heti Trinidadin pääkaupungin Port of Spainin ulkopuolella hillittömän kapeita, hoitamattomia, kuoppaisia ja jotenkin riekaleisia. Koskaan ei autotoilija voi tietää mitä tulee vastaan.

Ja ajovauhti on siellä hirvittävä, sehän on varma kehitysmaan merkki, tuo henkilöautojen yliarvostettu ja suorastaan pyhitetty asema.

Pelastusarmeijaan jäi suurin osa tuosta kuormasta; loput äiti viskasi UFF:n laatikkoon, joka on muutaman sadan metrin päässä Pelastusarmeijasta.

UFF:lle lähti nyt myös sinimustaraitainen t-paita, jonka sain Grenadalla eräältä mustalta pikkupojalta, jolle se oli käynyt pieneksi. Sain häneltä myös erittäin asiallisen näköisiä ja silitettyjä shortseja, joissa olisin näyttänyt kovin tärkeältä ja virkamiesmäiseltä, jos olisin niitä lopulta myös pitänyt.

Niin, nyt olisi paljon kaikenlaista kerrottavaa, päiväkodistani muun muassa. Viihdyn siellä aivan älyttömän hyvin. Sain heti ensimmäisenä päivänä eli tiistaina kehuja ryhmäni lastentarhanopettajalta Heliltä, joka tuli kertomaan äidille seuraavana aamuna hämmästyneenä hoksaavaisuudestani. Päiväkodissa oli nimittäin tiistaina jumppapäivä ja niinpä kokoonnuimme talon kadehdittavan hienoon juhla- ja voimistelusaliin (sellaista ei muuten monessa päiväkodissa ole!). Minä katselin voimistelurenkaita, joissa riiputaan. Olen hanakka selvittämään asioita, joten mielestäni oli paikallaan esittää kysymys: "Kestääkö nuo renkaat minun painon?"

Heli oli ällistynyt. Hän sanoi äidille, että yleensä nelivuotiaatkaan eivät tule edes ajatelleeksi moista asiaa.

Äitiä tapaus huvitti, sillä hän ei ole opettanut minua mitenkään kauhean varovaiseksi. Se näkyy varmasti siinä, että säntään empimättä kaikkeen ja kaikkialle. Mutta korkeita paikkoja hän on havainnut minun aristelevan. Leikkikentällä tutkin huolella korkeaa liukumäkeä ennen kuin lasken siitä.

Kysymykseni kertoo myös siitä, että olen tekninen tyyppi. Yhdistelen asioita, rakentelen koko ajan vanhasta/vanhoista uutta ja osaan käynnistää ja käyttää konetta kuin konetta. Kahvinkeittimenkin opin pelkästä mallista; kukaan ei ollut tajunnut opettaa.

Nyt odotellaan jännityksellä, mitä kommentteja päiväkodista tulee, kun henkilökunta huomaa kuinka paljon osaan jo kirjaimia. Dvd-elokuvan "Kirikou" kannesta löysin paljon tuttuja kirjaimia, filmin nimessäkään ei ollut yhtään tunnistamatonta.

Mistähän se tulee, että miehet eivät itke? Asia on selkeä jo minullekin; olen jo pari kertaa viitannut asiaan, kun minua on oikein harmittanut tai sattunut. Minä, kolmevuotias. Olen antanut ymmärtää, että minun pitäisi osata säädellä reaktioitani. Äiti ja varmasti kaikki muutkin ihmiset ympärilläni ovat täysin toista mieltä. Itkemisen ja harmin näyttämisenkin voi tehdä tosi miehekkäästi, tärkeää on se että tekee sen ja sallii itselleen tuntea ikäviä tunteita.

Sotkua keittiössä ja päiväkodissa

2007-01-29T14:02:00.000+02:00

Huomenna se sitten tapahtuu, se päiväkotiuralle paluu. Äiti kävi tänään tapaamassa päiväkodin johtajaa, jonka huoneessa oli muuten istumassa myös päivähoidon johtaja Johanna Pajunen. Sepä sattui hyvin. Kaksi kuulijaa, tiedonlähdettä ja päättävässä asemassa olevaa virkamiestä yhdellä iskulla.

Äiti kyseli ja vetäisi heti muistiinpanovälineet esiin. Hän tivasi, että mitä kaikkea päiväkoti Koivulinnaan onkaan tehty "massiivisen ja kunnianhimoisen" remontin aikana. Selvisi, että lattiapinta oli vaihdettu kivipintaiseksi siellä missä oli ollut muovia ja linoleumia. Ja kahteen ryhmätilaan oli asennettu akustiikkalevyt. Siinä kaikki.

Nyt selvisi myös remontin tarkka kesto. Koko talon tyhjentänyt korjaustyö kesti pitempään kuin äiti on tähän mennessä luullut. Se nimittäin alkoi marraskuun puolivälissä 2005 ja päättyi maaliskuun alkupäivinä. Eli lapset ja henkilökunta palasivat päiväkodin johtajan kertoman mukaan taloon siihen aikaan, kun alkoi hiihtoloma.

Tekninen virasto on onnistunut hienosti vedättämään Jämsänkosken kaupungin päivähoitoa ja sosiaaliosastoa. Äijäthän ovat tehneet teknisessa virastossa juuri niin kuin ovat tykänneet - ja seurausvaikutukset ovat kärsineet ja kantaneet yksin lapsiperheet ja onnellisen hölmö kunnallinen päivähoito työntekijöineen. Eli suoraan ja suomeksi: naiset.

Yhdestä itse hoidon aloitustapahtumaan liittyvästä asiasta äiti kieltäytyi heti kärkeen päiväkodin johtajaa tavatessaan. Äiti sanoi oma-aloitteisesti, että tutustuttamaan hän ei sitten rupea.

Päiväkodeissa yleensä oletetaan, että lapsi käy tutustumassa paikkaan ja väkeen ennen kuin varsinainen hoito alkaa. Viimeksi päiväkoti Pikku-Duunarissa Helsingissä tutustuttamisesta tuli silkka farssi. Lopputulos nimittäin oli, että henkilökunta odottaa että milloinkas se Tuukka tulee tutustumaan ja minä poika riensin äidin mukana kaikilla juttukeikoilla. Meillä ei nimittäin ollut ajallisesti mitään mahdollisuutta käydä ylellisesti paikkaa ensin haistelemassa, sillä päiväkoti suljettiin jo kello 17. Tasan.

Äidin työmatka Nummelasta kotiin Helsinkiin kesti miltei tunnin, joten ehkä me viiden minuutin ajan ehdimme lopulta käydä tutustumassa. Meillehän sillä ei ollut mitään merkitystä, mutta ehkä päiväkoti tunsi itsensä tyydytetyksi.

Ja minä kun olen tyyppi, joka sopeutuu kaikkialle. Ujostelu ja empiminen eivät ole koskaan olleet luonteenpiirteitäni.

Juttukeikoilla istuin alastoman ja hikisen stripparimiehen sylissä, olin varmasti ainoa lapsi Helsingin seksimessuilla, istuin kapakassa näyttelijä Juha Veijosen kanssa ja ohjastin hevosenani Marko Björsiä, joka nosti minut olkapäilleen. Ratsastusvalmentaja Björs taitaa olla taas vihreiden ehdokkaana, tällä kertaa eduskuntaan.

Me aiomme käydä äidin kanssa mahdollisuuksien mukaan kaikkialla toreilla ja tilaisuuksissa kuulemassa poliitikkojen palopuheita. Mikään ei ole suurempi nautinto kuin kuulla hyvää puhujaa, joka latelee tulemaan innolla ja vimmalla. Ja politiikasta tekee erityisen kiinnostavaa se, että siinä ihminen joutuu ajattelemaan asioita tietyn näkövinkkelin eli poliittisen ideologian kautta. Se on ajattelua kehittävää ja älyllisesti stimuloivaa.

Viime aikojen harrastuksiani ovat olleet kahvinkeiton lisäksi myös ruoanlaitto. Äiti ihmetteli kovasti mitä on tämä ruokaöljy tässä teflonkattilassa ja kuka on sotkenut tähän herneitä. Olin silloin jo kantamassa jauhosäkkiä, josta olisin saanut lisää potkua keitokseen.

Aivan karseeta sotkua, siis joka mielessä.

Uskaltaako päiväkotiin mennä?

2007-01-27T14:14:00.000+02:00

Elämässäni tapahtunee parin päivän päästä jotain uutta.

Voi olla, että aloittanen uudessa päivähoitopaikassa Koivulinnassa - tai sitten en. On nimittäin niin, että meillä Jämsänkoskella virkamiehet ovat töpeksineet pahemman kerran. Päiväkoti eli paikkakunnan suurin päivähoidon tarjoaja suljettiin KOLMEKSI KUUKAUDEKSI, se oli kiinni viime vuonna 2006 tammikuusta maaliskuun loppuun. Ja rakennuksessa tehtiin vain pintaremonttia.

Päivähoidon johtaja Johanna Pajunen oli niin tietämätön ja eksyksissä tässä Suuressa Projektissa, että hän puhui asiakkaille esimerkiksi homeremontista, mutta päiväkodin isännöitsijän mukaan hometta ei edes etsitty. Ei ollut kyse kuin esimerkiksi lattiapintojen uusimisesta. Se siis vei kolme kuukautta ja sinä aikana kaupungin päivähoito (eli käytännössä päivähoidon johtaja) ei voinut purkaa jonoa ollenkaan.

Siis ei ollenkaan, johtaja Pajunen ei voinut sijoittaa lapsia edes perhepäivähoitoon. Tarjolla oli kuukausien, ehkä puolen vuoden ajan absolutely nothing.

Se, että ei voi antaa päivähoitopaikkaa lapselle, jolla alle kolmevuotiaana on siihen subjektiivinen oikeus, on jo sinänsä lain rikkomista. Puhuttamattakaan muusta sotkusta, mitä kaikki tämä päivähoidon kriisi on aiheuttanut.

Hän lupailikin tammikuussa 2006, että hän voi antaa päivähoitopaikan päiväkodissa aikaisintaan kesällä 2006. No nyt se on sitten vihdoinkin totta. Minä pääsen päiväkotiin, mutta ehkä häätyy vähän miettiä kannattaako meidän kuntalaisten osallistua tällaiseen soppaan.

Keitos on ollut kyllä mahtava. Virkamiehet ajoivat koko kunnallisen päivähoidon kriisiin ilmeisesti täysin riittämättömällä ja hölmöllä remontin ja sen aikataulutuksen suunnittelulla.

Seurausvaikutuksineen päivähoidon tulppa kesti sen kolme kuukauden sulkemisajan lisäksi vielä monta kuukautta perään, ainakin kesään asti siis.

On perin kummallista, että päiväkotia aletaan korjata Jämsänkoskella tammi-maaliskuussa, eikä esimerkiksi kesällä kesälomien aikaan, jolloin päiväkodit ovat normaalisti ja totutusti kiinni yleensä kaikilla paikkakunnilla. Silloin olisi heti vapaata ja rauhallista korjaamisaikaa ainakin se kuukausi, jonka nämä laitokset pidetään kesäisin suljettuna.

Päiväkoti on terveyskeskuksen ja sairaalan lisäksi sellainen erikoislaatuinen kunnan laitos, jota ei pitäisi sulkea milloin tahansa. Melkein kaikkia muita laitosrakennuksia voidaan helposti korjata pitkin vuotta, mutta päiväkodin remontoinnin aikataulua ja suorittamista pitäisi pikkuisen enemmän miettiä kuin mitä on Jämsänkoskella tehty.

Ja sitten asiasta neljänteen. Mihin me oikein joudumme pieniksi jääneiden vaatteidemme kanssa? Olen kertonut kirpputorimyynnistä, jossa meidän omalla myyntipöydällämme oli kovasti vaatteitani tarjolla. Eilen perjantaina noudimme takaisin suuren säkin myymättä jääneitä releitä. Kaupaksi oli käynyt tasan kaksi (2) kampetta, joista toinen oli turvavaljaat (hinta yksi euro). Takkiin tuli siis pelkän pöytämaksun muodossa 3,60 euroa. Sitten pitää huomioida myös ajelut autolla kirppikselle ja takaisin ja hakaneulojen osto hintalappuja varten (hakaneulapaketti hankalan pieniä värkkejä maksoi jotain pari euroa).

Ostimme äsken paimentolaismaton Pelastusarmeijan kirppikseltä ja marmorisen hedelmäalusen. Läkähdyttävän ihania luonnon materiaaleja siis, villaa ja kiveä. Vuorossa ollut myyjä ei kovasti kannusta tuomaan vaatteitamme myöskään Pelastusarmeijaan, koska hän sanoi varsinaisen työntekijän suhtautuvan hiukan kielteisesti lahjoituksiin. Itseasiassa tämä vuorossa ollut myyjänainen on oikeassa; tavallisesti tiskin takana seisova nainen saattaa olla vähän nihkeä.

Minäpä keittelen kahvit!

2007-01-24T19:35:00.000+02:00

Lupsautin aamulla ensimmäiseksi tissin suuhun.

Heräsin hitaasti ja halusin kölliä siinä suloisessa lämmössä. Äiti päätti vauhdittaa silmien avautumista, ja vieläpä niin että olisin varmasti hyvällä tuulella heti aamusta. No, minä yli kolme ja puolivuotias imaisin tissit tyhjiksi hitaasti ja hartaasti. Kummasti maitoa riittää, vaikka maitovaraston riittävyys ja määrä tuntuu olevan melko hämärä asia imettäjällenikin. On vain jonkinlainen käsitys siitä, että kyllä sitä maitoa on, mutta aina on yllätys kuinka paljon sitä saattaakaan sitten irrota pitkänkin tauon jälkeen.

Mutta kylläpä on mehukas hetki ja minä pomppasin naureskellen ylös vuoteesta. Nam. Tykkään ostella kaupasta myös äidinmaidonkorviketta, vaikka en ole sitä oikeasti tarpeeseen koskaan juonutkaan. En ole ikinä kunnolla perehtynyt edes tuttipulloon, mutta osaan siitä toki imeä. Ja mielellään leikin vieläkin vauvaa ja otan tuttipullon käteeni, jos sellainen jostain eteen tulee. Niin, jos tarkemmin miettii, meillä ei ole koskaan ollut käytössä ainoataan perinteistä tuttipulloa, mutta erilaisia nokkamukeja kyllä. Enkä ole elämässäni imenyt tuttia kuin muutaman tunnin. Silloin sainkin ilmavaivoja, kun temmoin sitä heti tuntikaupalla oikein vimmaisesti. Seurasi aivan karsea vatsakipu!

Kävimme eilen purkamassa kirpputoripöytämme, viikko oli tullut täyteen. Viikko jäi meillä hiukan vajaaksi, sillä suurimman osan kamppeista veimme vasta keskiviikkona, mutta ei se mitään. Tuskin olisimme kuitenkaan saaneet romppeita myytyä. Myymättä jääneiden vaatteiden säkki on edelleen siellä kirppksellä, haemme sen huomenna. Käteen jäi paljon, oikeastaan lähes kaikki. Ehkä muutama vaate oli löytänyt ostajan. En tiedä saimmeko voittoa lainkaan, sillä pöytävuokra oli viisi euroa. Ja myynnistä vielä -30 prossaa. Hinnoissamme ei ollut pahasti vikaa. Suurin osa maksoi euron, jotkut kaksi euroa. Paidat ja pienemmät vaatteet 50 senttiä ja sitä rataa.

Viemme vaatteet ja itkuhälyttimen huomenna Pelastusarmeijan kirppikselle. Se on hyvä paikka, parempi kuin esimerkiksi UFF, sillä Pelastusarmeija myy eteenpäin halvalla. UFF tuppaa olemaan hinnakas.

Olen alkanut muuten keittää kahvia. Keittiössä on jatkuva rumina ja räminä päällä, kun minä siirtelen tuoleja jotta yletän kahvikaappiin. Osaan annostella jotenkuten kahvia, määrät eivät kyllä mene kohdalleen veden kanssa, mutta periaatteen hallitsen jo selvästi. Meillä tuoksuu aina tuore kahvi. Ei sitä kyllä kukaan juo, mutta minä jaksan silti ehdotella pikku kahvituokiota.

Ai niin. Tänään pitää katsoa Taivaan tulet -sarjan eka osa tv:stä kakkoselta. Syntymäkaupungistani Kemijärveltä. Hih. Siitä tulee jännää!

Vaatekauppias

2007-01-16T19:22:00.000+02:00

Vein tänään vaatteitani kirpputorille myyntiin. Piti viedä jo aiemmin päivällä, mutta iltaanhan se venähti, mutta äiti totesi kirpparin hoitajalle, että pöydän vuokra-aikaa ei tarvitse muuttaa. Aloitetaan vain tästä päivästä, vaikka menikin höperehtimiseksi. Yksi myyntipäivä siis vain vähemmän.

Pöytävuokra on edullinen, vain viisi euroa viikko. Ja siitä sitten vielä miinus kolkyt prossaa, myynnistä. Eli käteen jäänee voittoa tuollaiset 25 euroa tai jotain. Suurin osa kamoista kun lojuu edelleen keittiönpöydällämme, odottamassa hinnoittelua. Kamojen haaliminen kokoon, tsekkaaminen, puhdistaminen, peseminen ja hinnoittelu on ainakin puolen päivän työ. Eli eipä siinä tuntipalkalle pääse, mutta tärkeintä onkin se idea, kierrättäminen.

Joitain roippeita ei raskita panna myyntiin ollenkaan. On nimittäin niin, että joillakin asioilla on kova tunnearvo (ja tuotemerkkeihin liittyvä imagoarvo) ja siihen liittyy se, että ostava yleisö ei hinnoittele mielessään kampetta yhtä korkealle kuin myyjä tekee. Tällaisia ovat esim. jotkin ulkomailta hankitut kapineet, joita ei Suomen markkinoilla esiinny.

Itkuhälytin tuli muuten yllättäen äidille mieleen, kun hän mietti myytäväksi kelpaavaa. Se nyt oli onneksi tallessa, monet muut roippeet huitelevat siellä ja täällä, joten niitä ei voi tähän hätään tavoittaa. Äiti osti hälyttimen kummitädiltäni Liisalta, jonka poika ei suostunut koskaan nukkumaan ulkona, joten laitetta ei tarvittu. Minä taas nukuin ulkona kaikilla mahdollisilla pakkasilla, myös miinus 25 asteessa - ja makeasti ja pitkään.

Parhaimmillaan vetelin viisi ja puoli tuntia päiväunia ulkona ihan vauvana. Niinpä minunkaan kanssani hälyttimelle ollut käyttöä, koska nukuin pomminvarmasti ja säännöllisesti kuin väliportaan virkamies työaikana. Ei siinä ollut mitään vahtimista. Hälytin vain rasahteli turhaan itsekseen. Äiti hiukan tympääntyi siihen - ja minun pitkiin uniini, joten hän katkaisi kapistuksesta virran pois. Vähän käytetty vempain siis.

Osan vaatteista olemme vieneet jo suosiolla UFF:n laatikoihin. Ne ovat ehjiä, mutta muuten arvottomia. Ne kun eivät kiinnostaisi ketään.

Oula sai joulun jälkeen tavatessamme luistimeni, jalkani kun on kasvanut kovasti. Oula opettelee nyt lajin hienouksia. Kenkiä olen nyt myymässä muutamia pareja, niitä en laittanut UFF:n keräysloovaan vaikka heillä on erikoispyyntö asiasta, että kenkiä tänne pliis.

Olutpulloni varastettiin!

2007-01-13T13:50:00.000+02:00

Suomalainen kirjakauppa aloitti talven alennusmyynnin erikoisella aukiololla. Kauppa oli nimittäin Jämsässä avoinna myöhään iltaan, ties minne asti.

Minä löysin auton tavaratilasta, vai mistä lienenkään sen napannut, tyhjän olutpullon ja selitin innoissani vieväni sen pullonpalautukseen kauppaan.

Ensin piti kuitenkin hoitaa se kirjakaupan keikka. Niinpä jätin pullon näkyvästi portaille, jotta huomaan sen ottaa sitten taas mukaani. Kirjakauppaan en nyt mennyt kaljapulloa roikuttaen. Kävin välillä penkojaisten keskellä tarkistamassa, että pullo on yhä pääoven edessä - mutta sepä oli häipynyt sieltä tosi vilkkaasti. Minä kailotin murhettani suureen ääneen: "Mun kaljapullo on varastettu!" Joku laupias oli katsonut, että pullo on jätetty noin tarjolle siksi, että se vietäisiin palautukseen.

Haluan itse hoidella tällaiset pikku hommat, pullonpalautukset ja senkin, kun meidän piti hyvästellä kirjakaupassa kohtaamamme Riitta. Hän katseli kokkaus- ja sisustuskirjoja, ja äiti sanoi että sanotaan Riitalle että me jatkamme matkaa. Minä sanoin jämerästi, että anna minä hoidan tämän jutun, ja kipitin Riitan luo selostamaan tilannetta. Myyjää nauratti selkäni takana.

Korttihuijari ja uhkapeluri

2007-01-08T14:58:00.000+02:00

Olen luonteeltani sen verran hallitseva (ja määräilevä ja kontrolloiva) että minulle on vaikea opettaa Kimblen pelaamista. Minä kun haluan tehdä vaikutelman, että kyllä minäkin jotain osaan - ja yleensä osaan asiat ilman kummempaa opettamista. On siis vaikea vain pysähtyä kuuntelemaan ja noudattamaan toisten antamia ohjeita, tekemisen into ja näyttämisen halu ovat liian suuria.

Yritän vaihtaa välittömästi itselleni paremman väriset Kimblen nappulat, jos noppa antaa liian pieniä lukemia.

"Oma-aloitteinen" onkin määrite, joka kuvaa minua parhaiten. Ei ole paikkaa ja tehtävää, jossa en olisi kokeilemassa kykyjäni. Erityisiä kykyjä minulla on rakentamiseen; kasaan aivan uusia leluja vanhoista rungoista. Aivan nerokas on rikkimenneestä kaivinkoneesta tekemäni vasarakone, joka siis muistuttaa aivan oikeaa vasarakonetta. Sellainenkin työmailta nimittäin löytyy. Uudet sovellukset poikivat aina ihasteluja ja kehuja. Keksiminen ja kehitteleminen jos mikä on jännittävää. Ja niin stimuloivaa, että olen itsekin riemuissani keksinnöistäni.

Tänään saan avata paketin uusia magneettikirjaimia ja numeroita. Ne kiinnitetään jääkaapin oveen. Lukemaan oppiminen vauhdittuu varmasti.

Numeroita harjoittelemme myös kortin peluuseen perehtymällä. Äiti pelaa lappilaisten suosikkipeliä tuppea ja on vakuuttunut, että minä opin pelikorteista matematiikkaa. Lisäksi lottoaminen eli Veikkauksen yksinkertaisimmat rahapelit voivat olla meille taaperoille sopivaa puuhaa.

Netistä löytyy kiva juttu tupesta Sadettimen blogista.

Äiti on parhaillaan pikkuisen voitolla Veikkauksen vedonlyöntipelejä pelatessaan. Pelata täytyy pikkupanoksilla ja kupongeista pitää rakentaa riittävän kunnianhimottomia yhdistelmiä, jotta rahantulo on varmaa. Pomminvarmojen kohteiden pelaamisen lisäksi pitää tietysti pelata myös kohteita, joissa on mielettömät kertoimet. Äiti veikkaa yhdellä eurolla pitkävedossa tasapelejä, jolloin kerroin nousee jopa pariintuhanteen. Tasapeli on nimittäin tavallinen lopputulos otteluissa, ja aina silloin tällöin monissa otteluissa päädytään yhtä aikaa, samalla kierroksella tasuriin.

Ehkä eniten hän on nyt viehättynyt monivedosta, jossa voi rakentaa kivan järjestelmän edullisesti, sillä pienin panos on monivedossa 20 senttiä ja supermonivedossa vain 5 senttiä.

Vedonlyönti-innostus on saanut aikaan sen, että meillä harrastetaan urheilua ja nyt meillä myös puhutaan urheilusta, juuri tämän uhkapelaamisen kautta. Ja minä puhun aivan erityisesti hiihtämisestä, vaikka en ole sitä vielä tänä talvena voinut harrastaa lainkaan. Mutta sukset ja niiden hankinta on jatkuvasti mielessäni ja niistä aina huomauttelen.

Kermat tuli taas juotua jääkaapista viikonloppuna. Äiti ostaa itselleen aina hirvittävät varastot mämmiä, jos sitä on tarjolla imellettynä. Nyt oli (mutta oli siinä myös paha kyllä lisättyä sokeriakin) ja osti herkkua varten kaksi pikkupurkkia kahvikermaa. Minä rakastan kermaa aivan intohimoisesti, joten toisen join ja toista yrittelin, mutta sain vain pikkunaukun.

Pikku kiho

2007-01-04T17:01:00.000+02:00

Muuramen kirjastossa törmään tämän tästä nuoreen mieheen, joka heti minut nähdessään heittää arvauksen iästäni. Viimeksi hän sanoi, että tuo on neljävuotias. Äiti siihen, että hiukan alle vielä. Aiemmilla kerroilla nuorukainen on arvioinut minut kolme ja puolivuotiaaksi tai vain ylimalkaisesti kolmevuotiaaksi.

Tyyppi on erikoistunut arvioimaan pikkulasten ikää. Hän antaa arvion varmasti ihan kaikista lapsista, joita hän kohtaa kadulla, kaupoissa ja kirjastossa. Poika on tietysti jollain lailla kehitysvammainen, mutta tämä erikoistaito on hänessä hyvin viehättävä. Hän vain nopeasti nakkaa ikälukeman lapsen mukana olevalle vanhemmalle, eikä jää sen kummemmin asiaa vatvomaan.

Tämän nuorukaisen ikää on sen sijaan vaikea arvioida. Olisiko hän 19-vuotias? Vai vanhempi?

Olen tapittanut taas videoita, löysin nimittäin taas uuden Tomi Traktorin! Joululahjaksi sain ison Tomi Traktori -lelun, pienempi minulla jo oli. Ne ovat minulle äärettömän rakkaita. Laitan ne iltaisin sängyn viereen. Tässä muuten Tractor Tom -väritystehtävä. Sopii jo ikääntyneille käävillekin.

Nyt odotamme himokkaasti millaisen vaatetarjonnan Pelastusarmeijan joulukeräys on tuottanut sen kirpputoreille. Pelastusarmeijan kirppikset ovat ihan parhaasta päästä valikoiman, laadun ja sen vuoksi että siellä vaatteet ja tavarat on lajiteltu löytämisen ja ostamisen helpottamiseksi. Viimeksi ostin itselleni kaksi suurta konepistoolia. Sen jälkeen piti pikkuisen vääntää voinko lähteä ne kädessä kadulle ja kauppoihin. En päässyt, vaikka se olisi ollut ihanaa. Pyssyt ovat mielestäni lähes parasta mitä lelumaailmasta löytyy.

Myös SPR:n kirppikset ovat hyviä, mutta asiakkaiden myyntipöydiltä on joskus vaikea löytää nopeasti jotain. Osa tavarasta on kuitenkin lajiteltu samaan tyyliin kuin Pelastusarmeijalla, artikkelin mukaan, joten ostaminen on helppoa kuin tavaratalossa.

Lastenvaatteita kirppiksiltä löytyy niin helposti ja järkihintaan, että enpä tainnut saada joululahjaksikaan ainuttakaan vaatetta. Varastoa kun on meillä jo entuudestaan. Äidin mielestä hienoin viimeaikainen löytö on itävaltalainen Steffnerin villapipo, siis sataprosenttista villaa. Se on jotenkin niin tyylikäs, kuin suoraan Itävallan vuoristojen laskettelurinteiltä. Aah...

Minulla on jo useita 130-senttisiä (eli reippaasti "ylisuuria") paitoja, koska monet "oikean" senttikoon paidat ovat harmittavan lyhyitä. Housut saavat olla senttikooltaan juuri sitä mitä olenkin nyt kooltani, mutta paidat, puserot ja takit eivät mahdu tällaiselle maskuliiniselle urokselle, jonka ylävartalo on kuin Mr. Olympialla tai Herkuleksella.

Olen rokkimies. Jään autoon istuskelemaan yksinäni ja kuuntelemaan rokkia kaikessa rauhassa. Minusta taitaa tulla vanhempana varsinainen fanittaja, mitä tulee kunnon musiikkiin.

Eilen illalla lauloin pitkän pätkän Popedan Pitkä kuuma kesä -kappaletta. Popedalla on ihan hirveästi ihania biisejä. Toinen suuri, ehkä vieläkin suurempi suosikkini on PMMP, josta taas äiti ei tykkää ollenkaan. Sietää kyllä, mutta ei erityisesti etsiydy sen musiikin pariin. Minä kuuntelen aina uudelleen ja uudelleen Pikkuveli-kappaletta.

Bilettäjähän minusta kasvaa ihan varmasti. Tunnusmerkit kun ovat olleet olemassa jo pitkään: valvon väsymättä vaikka aamuun, olen yökiitäjä ja myöhään illalla parhaimmillani, rakastan porukoita ja ihmisiä, en pelkää ketään, juttelen kaikille ja kerron empimättä omia aatoksiani. Niin, ja olen isoääninen ja raivaan varmasti aina tilan itselleni seurassa.

Uutenavuotena olimme juuri ohittamassa Jyväskylän keskustaa, kun pysäytimme auton sopivaan paikkaan ilotulituksen nähdäksemme. Näimme ensin lähes esteettä Lutakon suunnasta ammutut raketit, jonka jälkeen kellon tullessa 12 alkoi kaupungin oma tulitus, joka olikin komea. Äitikin oli ihmeissään, vaikka ei yleensä ilotulituksesta perusta, mutta nyt näytös oli hänenkin mielestään näkemisen väärti. Minä hihkuin nuoren miehen innossani kaupungin tulituksen päätteeksi, että nyt mennään juhlaan! Siihen kuulin vain mutinaa, että tuo poika on armoton bilettäjä jo nyt.

Oih, olisi paljon kerrottavaa kun alkaa oikein miettiä.

Heti joulun pyhien jälkeen matkusti Lappiin, jossa koulutin hämmästyttävän varmoin ottein kahta koiraa. Sitä sopiikin ihmetellä mistä olen taitoni oppinut. Kouluttaminen on minulla varmasti verissä. Nautin siitä pienoisesta vallan tunteesta, mikä oikein paistoi minusta ulos. Kehotin koiraa istumaan ja haukkumaan ja osoitin vaativasti sormellani. Ryhtini oli komentoja jakaessani erityisen hyvä ja annoin käskyt jämerällä äänellä. Koiralle ei jäänyt väärinymmärtämisen mahdollisuutta.

Äitikin sai paljon kouluttaa partacollienarttuaan takavuosina. Se on kyllä kiva rotu, äiti ihailee sitä yhä, mutta minä tahtoisin bichon frisén.

Arvatkaapa millaista olisi jos minulla olisi pikkusisko tai -veli. Hän saisi kyllä kyytiä, kun minä pitäisi kuria. Harjoitan mielelläni luontaista taipumustani kouluttamiseen (eli ohjaamiseen ja neuvomiseen) ja auktoriteettini osoittamiseen.

Uudenvuodenpäivänä meiltä unohtui katsoa tv:stä henkilökuva kemijärveläisestä Toivo Maukosesta, joka on kummitätini Liisan appiukko. Minäkin olen ollut tämän sotien aikaisen tarkka-ampujan ja mustaruutiaseiden harrastajan sylissä, valokuviakin meistä pyssymiehistä löytyy. Täytyy odotella uusintaa, Maukosesta tehty dokumentti oli osa Kotimaan kasvot -sarjaa. Meillä on hänen vastailmestynyt muistelmateoksensa Tarkka-ampujan polku, jonka hän julkaisi omakustanteena. Aluksi painos oli vain 200 kappaletta, joten toinen painos saattaa tulla tarpeeseen.

Tässä muuten linkki nettisivulle, jossa on erittäin hyvää tietoa Toivo Maukosesta, joka tunnetaan myös nimellä Wild Bill.

Kemijärvellä on kuvattu kokonainen tv-sarjakin, Kemijärvellä kasvaneen Kari Väänäsen ohjaama ja kirjoittama Taivaan tulet, joka alkaa 24.1.2007 eli pikapuoliin. Eräs kuvauspaikka on äidin entisen esimiehen koti, jossa minäkin olen käynyt. Olin nimittäin silloin äidin vatsassa, muutama päivä ennen laskettua aikaa. Paikka on tv-sarjassa muistaakseni tehtaanjohtajan koti, hiukan linnamainen tiilitalohan se onkin. Kaisansalmessa töröttävä talo sijaitsee varsin lähellä syntymäkotiani Kaisanlahdessa, aivan samoissa Kemijärven rantamaisemissa.

Vasenkätinen

2007-01-02T15:35:00.000+02:00

Rapakelit jatkuvat, enkä pääse hiihtämään, vaikka paljon siitä puhunkin. En tosiaankaan osaa hiihtää, mutta jostain syystä unelmoin ja juttelen lajista aina niin vakuuttavasti. Urheilu kun on minun alaani; reisilihaksetkin ovat jo nuoren mäntytukin vahvuiset. Voimasta ja sen puutteesta ei jää mikään riippumaan.

Minulla on 10,5 metriä pitkä autorata ylösalaisin kieppeineen. Isot pojat tykkäävät siitä hirveästi, minä taas ajelen pätevästi lyhennetyllä versiolla. Ne ylösalaisin pyöräytykset ovat vaikeita, koska niihin täytyy kiihdyttää ja sen jälkeen löysätä nopeasti kaasua. Sormen pitää olla herkkä.

Niin, olen muuten vasenkätinen. Olen toki aina työskennellyt (siis pitänyt kynää) vasemmalla kädellä, mutta nyt se on sitten varmaa. En enää vaihtele juurikaan oikeaan käteen, kuten ennen.

Joulun seutu on sitten ohi. Kokoonnuin Oulan kanssa leikkimään vielä kolmen aikaan yölläkin. Kun Oula oli vielä hereillä, hän tuli luokseni huutelemaan, että nyt Tuukka mennään. Ja minä menin.

Taistelupukari

2006-12-30T11:41:00.000+02:00

Well... Mistä oikein aloittaisi... Olen tien päällä, täällä koilliskairassa.

Ikätoverini Oula odotteli minua täällä pohjoisessa, ja minä rynnin paikalle tyylilleni sopivasti. Olen riehakas tyyppi, joten näyn ja kuulun. Minut huomataan, koska tungen aina keskipisteeseen. Niinpä Oulan ensimmäisiä sanoja minulle oli, että miksi sinä Tuukka huudat. Oula piteli kämmeniä korvillaan. Minä puhun kovalla äänellä. Kunniakseni on sanottava, että myös lausun hyvin selkeästi. Kai se johtuu vahvoista verbaalisista kyvyistäni. Niin mummini kuin myös Oulan opettajaäiti Minna ihmettelivät kuinka paljon osaan jo kirjaimia. He kun olivat ilman ennakkovaroitusta alkaneet kysellä minulta aakkosia. Minä tunnen niitä jo monta. Samoin myös Oula.

Haastan Oulaa aina tappelemaan, tai pikemminkin taistelemaan ja kilpailemaan, melkoinen riesa siis olen. Oula tykkäisi elellä hiukan rauhallisemmin, mutta minä painan päälle kuin hyökkääjä maalin edustalla.

Kilpailuhenkeä stimuloiva urheilu sopii minulle. Joku joukkuelaji olisi hyvä, koska pärjään hyvin porukassa ja saan hyödyntää sosiaalisuuttani.

Seuraavaksi päivän mittaan lähden kylään tuonne Arvospuolelle, Kemijoen toiselle rannalle siis. Ja kaipa sitten myös Pyhätunturille. Etsiskellään minulle parhaillaan laskettelusuksia.

Eilen illalla Pasin luo mennessäni laskin koko kirkonmäen alas pulkalla, tietä pitkin siis. Olipa jännää! Onneksi ei tullut autoja. Lunta on vähän, Kuusamossa oli hiukan enemmän. Maantiet ovat kyllä mukavasti polanteella, joten nastarengas ei kulu turhaan. Se lisää haastavuutta ajamiseenkin.

Pyssykylän reissulla äiti ihmetteli kuinka joku pyrkii ajamaan hänet kiinni. Peileistä vilahteli välillä keltaiset valot, mikä lisäsi äimistystä entisestään. Että joku ajaa näin lujaa isolla autolla! Peräti rekkako? Vai kuorma-auto? Kairalassa käännyimme risteyksessä, jolloin oli hyvä katsoa mikä peli sieltä pyyhki lujaa perässä, kohteliaan välimatkan päässä tosin. Se oli uusi Hiace ja iso kuomullinen peräkärry, jossa oli todennäköisesti moottorikelkkoja.

Kyyti oli kovaa näille kelkoille, sillä Hiace ei tuntunut ihmeemmin hiljentelevän Aapajärven ja Kairalan välisissä hankalissa pitkissä ja loivissa mutkissakaan, joissa ei ole kummoiset kallistukset. Kurvit oli onneksi hiekoitettu.

Tässä muuten tiekameran kuvaa Kairalasta viitostieltä.

Minä soitan poliisin!

2006-12-21T17:33:00.000+02:00

Kävin tänään lääkärissä, näyttämässä ihottumaa. Minulla on atooppinen iho, joka tarvitsee hoidoksi perusvoidetta kosteuden ylläpitämiseksi ja välillä kortisoniakin. Olin tosi kärmeissäni, kun jouduin lopettamaan kesken leikin odotushuoneessa. Siellähän oli hirmu kivoja leluja! Koeajoin niitä ja hyvä keskittynyt flow-vaihe oli päällä juuri kun lääkäri Jorma tai Jouko Vuorio tai joku sellainen tuli minua pyytämään sisään. Vastaanotolla taistelin lujasti vastaan, en suostunut millään riisumaan ainoatakaan vaatekappaletta yltäni. Lääkäri soitti apuun perushoitajan, mutta oikeastaan äiti sen tilanteen sitten hoiteli. Vilautimme sen verran taipeitani ja sisäreisiäni, että lääkäri sai kirjoitettua reseptin.

Hän oli ensin hiukan hämmentynyt käytöksestäni, vaikka ei mikään uusi alalla olekaan. Sitten hän hoksasi alkaa esitellä pientä puista tikkaa, joka valuu tankoa alas nokallaan samalla nakuttaen.

Olen parasta aikaa mummolassa Suonenjoella. Minulla on mukana kaksi aapiskirjaa, uusi Tammen laulukirja (äiti on laulanut minulle siitä jo vaikka mitä, hän osaa paljon lastenlauluja, mikä on aika hämmästyttävää...) ja peräti kahdet luistimet. Viime talvena ostetut ovat jo periaatteessa pienet, mutta luistelen vielä niilläkin. Onneksi löytyi kirpparilta suuremmat.

Joululahjaksi odotan suksia. Puhun jatkuvasti hiihtämisestä. Ja veren perintönä se laji minulla kulkeekin.

Äiti aikoo ostaa itselleen uudet lenkkarit, kun joulun jälkeiset alennusmyynnit alkavat. Lenkkarit maksavat ilman aleprosentteja noin 150 euroa. Mutta kylläpä sitten kestävätkin. Nytkin äiti on juossut samoilla jo kohta seitsemän vuotta. Tekstiili rupeaa olemaan hiukan risa, mutta pohjat ovat kuluneet tasaisesti.

Aapisia on siis matkalukemisina mummolassa. Opin kohta lukemaan, siitä ollaan jo melko vakuuttuneita. Tunnen kirjaimia ja osaan lukea toisinaan yksittäisiä sanoja, kuten viimeksi sanan "Matti". Ja kappaleiden laskeminenkin jo käyttää. Olenkin todennut että en mene kouluun. Minä kun inhoan koulua jo nyt. Äiti taas on vakuuttunut, että viihdyn koulussa loistavasti, sosiaalinen kun olen ja kaikesta kiinnostunut.

Vesivärimaalaus on muuten viimeisin intohimoni. Ryhdyn innoissani toimeen, kun olemme kotosalla.

Pakko kertoa vielä tämä. Olin eilen Jyväskylässä maakuntakirjastossa odottelemassa autoa huollosta. Niinpä kuuntelin satuja cd-levyiltä peräti kolmen tunnin ajan. Se oli hauskaa. Vaihdatin kirjastonhoitajalla aina uuden sadun, ja niihin kuuluu myös katselukirja. Sitten luokseni käveli reippaasti hiukan minua vanhempi poika, joka oli kirjastossa boheemin taitelijan näköisen isänsä kanssa. Huusin pojalle tiukkana, että et tule tänne minua häiritsemään, tai kutsun poliisin! Pysy kaukana!

Poika totteli heti, auktoriteettiahan minulla on. Hänen isänsä oli hiukan loukkaantunut ja mutisi jotain ihmetellen. Äiti oli kauempana kirjahyllyjen takana eikä ehtinyt tilanteeseen mukaan, mutta kuuli kyllä erittäin hyvin möykkäämiseni.

Jostain syystä minua tuppasi hermostuttamaan se sälli.

Joulupukille sanon pyh!

2006-12-13T19:24:00.000+02:00

Joulupukille sanon että pyh! - Niin tai ainakin sille yhdelle, joka otti vastaan lapsia ja aikuisia Vitikkalan kartanossa Jämsän keskustassa. Kävin huutelemassa pukille oven suusta useaan kertaan, että pyh! Pyh! Pyh! Siinä riittikin kansalla ihmettelemistä. En karjunut kovaan ääneen, mutta pukki kyllä oivalsi, että olen kovin kriittinen.

Valkoparta jakoi kaikille lahjan, ja minun kanssani hän joutui tekemään kovasti töitä. Kun lopulta, hitaan ja jokseenkin vastentahtoisen lähestymiseni jälkeen suvaitsin ottaa pukilta paketin, mies huokaisi syvään. Hän totesi, että tämä oli työvoitto, päivän hankalin tapaus! Kaikki muut lapset näyttivät sujuvasti kipittävän pukin luo, kun minä mongersin ja hidastelin.

Syytä epäilevään käytökseeni selvitettiin myöhemmin kotona. "Sillä pukilla ei ollut lentäviä poroja", minä purin pettymystäni.

Niin, siitähän siinä oli kyse. Pukki oli toki hienosti ja ajatuksella pukeutunut ja se Vitikkalan kartanon tunnelmallinen kammarikin oli hyvin jouluinen, mutta kyllä kunnon pukilla on aina ajopeli jossain lähettyvillä. Siitä olen tarkka. Muuten touhu menee kovin yksitotiseksi.

Äiti oli jo ehtinyt tehdä johtopäätöksen, etten pitännyt Joulupukin ympärillä vellovasta teennäisestä ilmapiiristä. Hän arveli minun huomanneen, että niin pukki kuin lahjan vastaanottajat vetävät vain roolia.

Säät ovat niin lämpimät, että porot jaksaisivat värjötellä pukin rinnalla, kun hän hoitaa edustustehtäviään. Minäkin olen tänään kulkenut pelkissä talvihaalareissa. Ei mitään alla, koska riisuin kaikki pois naulakolla. Ei siitä ruvettu sitten metakkaa nostamaan - haalari päälle ja menoksi.

Kartanoreissusta jäi mieleen pukin lisäksi toinenkin juttu. Siellä myydään erilaisia lahjatavaroita, kampetta on kaikkialla. Ja sehän tässä harmittaa, nimittäin kauhea määrä rojua on kasattu lattialle! Kartanon mailla, siis tiloissa on vaikea liikkua. Aina on vaarana, että potkaisee jotakin haurasta ja neitseellistä olkienkeliä persuksille.

Laululintu

2006-11-29T19:40:00.000+02:00

Musiikkikerhon ohjaaja Sirkka tuli juttelemaan äidille kerhon päätteeksi. Hän kertoi, että lauloin ihan uutta laulua pitkän pätkän, oppimisesta ja laulamisesta innoissani. Sirkka ihaili nopeaa kykyäni omaksu uusi piisi ja tuoreita säveliä. Sitten Sirkka totesi vielä jotain, mistä äiti tuli hyvin ylpeäksi: "Tuukka laulaa niin puhtaasti!"

Selvä se. Selvät on sävelet.

Äiti vastasi, että joo, joo, mä tiedän sen, olen havainnut tarkan sävelkorvan jo silloin, kun Tuukka lauleli vauvana.

Niin, mitähän silloin tuli laulettua... No, ainakin musikaalisuuteni on ollut tiedossa jo pitkään.

Eikä se ole tullut yllätyksenä, sillä se kulkee geeneissä. Olisittepa kuulleet, kun äiti lauloi männä kesänä lasten karaokebaarissa "It's raining men". Sen kappaleen hän on vetänyt jo monta kertaa - ja kerran ilman sanojakin. Espanjassa, kun minä taisin olla jo alulla, hän joutui laulamaan ulkomuistista, kun taustaksi tuli pelkkä sävel ja kai jonkinlainen sanallinenkin ohjaus. Mutta karaokevideon näyttöruutu pysyi pimeänä. Mikähän vika siihenkin tuli silloin. Onneksi äiti oli treenannut edellisenä kesänä sanoja yhdessä englantilaisen Donna-Mayn kanssa Lontoossa, kun autoradio soitti kappaletta Spice Girlsin yhden jäsenen versiona. Ai niin, Geri Halliwellin.

Sukkasillaan kuin balettitanssija

2006-11-27T17:11:00.000+02:00

Sukkahoususillaan Kauppakadulla -episodi meni siis niin, että halusin näkemäni mallin mukaisesti riisua farkkuni sovituskopissa. Niin teinkin. Mutta sitten tuli ongelmaksi se, että se juoksentelu ympäri Dressmania oli aivan liian mukavaa kevyessä vaatetuksessa, joten en olisi halunnut laittaa enää takaisin kenkiä ja housuja. Sota siitä tuli. Huusin Jyväskylän Torikeskuksessa lujaa - ja minusta lähtee ääntä!

No, minut puettiin taas tuskaisen taiston jälkeen, vaikka hangoittelin kunnolla vastaan. Päätin kostaa. Riisuin jälleen farkut pois, kengät tietenkin myös samalla. (Miten ne popot lähtivätkin niin helposti, vaikka olivat nauhalliset kävelykengät.) Sitten juoksin Torikeskuksesta sukkahousuissani ja ilman kenkiä ulos, sateeseen.

Oli onneksi tyven ja lämmin sää, mutta asfaltti kiilsi märkänä.

Aloin huudella, että nyt sitten kengät mulle äkkiä jalkaan, mutta eipä se pukeminen siinä sitten onnistunut, kun en itsekään ollut tosiasiassa kovin yhteistyökykyinen vieläkään. Niinpä kävelin sukkasillaan ja loikin siroilla säärilläni kuin balettitanssijat.

Olen viskellyt muuten kenkiäni ennenkin. Esimerkiksi muutama viikko sitten kävelin sukkasillaan Lidlistä ulos autoon.

Äidin mielestä minun kanssani on turha alkaa tingata, jos raivokohtaus on päällä. Silloin kannattaa olla lunkiakin lunkimpi ja katsella vain vähän päältä, että asiat etenevät suoraviivaisesti kuin juna.

Äidin metodi on, että tappelemaan hän ei ala ihmisen kanssa, jolla omakin järki pelaa. Hän katselee mieluummin uteliaana vierestä, joskin jakelee ääneen minulle omia huomioitaan.

Jälkikäteen voi kyllä jutella asiasta, että kuka oli se känkkkäränkkäpoika siellä Kauppakadulla ja Torikeskuksessa, ja mikä sitä poikaa vaivasi. Ne keskustelut ovat aina ihan hyviä ja minä osaan pätevästi kommentoida ongelmatilanteita. Kyllä minulta yleensä jokin selitys löytyy kuumentumiselleni.

Sukkahoususillaan Kauppakadulla

2006-11-25T14:53:00.000+02:00

Eroperhe.netissä joku kirjoitti uimahallissa käymisen ongelmista. Kirjoittaja kyseli keskustelufoorumilla, että minkä ikäisen pojan kanssa voi mennä naisten pukuhuoneeseen. Äitikin kommentoi aihetta, hänen mielestään uiminen ja saunominen ovat miesten puuhia. Uimahallin miesten suihkutilat ja sauna ovat hieno mahdollisuus pienelle pojalle tutustua miesten maailmaan ja miesten ajatuksiin, omaksua siis tärkeitä miehisiä toiminnan malleja ja tyylejä - hienovaraisesti, tuputtamatta ja huomaamatta.

Keskusteluketju pani äidin siis ajattelemaan. Hän kun itse rakastaa uimista ja minäkin viihdyn hyvin uimahallissa. Se on monipuolinen touhupaikka! Pelkästään jo suihkuttelu on hauskaa. Äiti päätti panna asioihin vauhtia, nyt loppui ämmäily. Olenkin mennyt tänään miesten puolelle, poikaporukassa. Pyöräillen ensin uimahalliin ja sitten urhoollisesti vielä uimaan! Siinä tulee nälkä.

Ja huomenna aamulla luistelemaan halliin. Se oli suunnitteilla jo tälle aamulle, mutta nukuin pommiin. Halliin pitää rynnätä jo kello kymmeneksi. Huh.

Eilen muuten kävelin Jyväskylässä Kauppakatua ilman kenkiä ja farkkuja. Vain valkoiset puuvillasukkahousut olivat tukevien polvieni suojana. Sukkahousut siinä kastuivat. Mutta kerron tästä teatterinäytöksestä myöhemmin. Oli se hommaa, aikuisten mielestä!

Asia liittyi jollain lailla kuumaan temperamenttiini.

Lainaan itse automaatilla

2006-11-23T17:24:00.000+02:00

Olen Jämsän kirjaston nuorin lainausautomaatin käyttäjä!

Olen käyttänyt laitetta menestyksellä yksin jo muutaman kerran; kirjastonhoitaja rientää auttamaan jos tulee tenkkapoo. Olen niin innostunut taidostani, että haen lastenosastolta aina kaksi kirjaa ja käyn ne lainaamassa. Ja taas etsimään pari uutta kirjaa, ja sitten lainaamaan. Minusta on kiva syöttää joka kerta uudelleen kirjastokortti pesään ja sitten alkaa kone laulaa, kun höylään viivakoodia lukulaitteen alla.

Voitte uskoa, miten kirjaston henkilökunta ihmettelee oma-aloitteisuuttani. Äiti ei yleensä ole mailla halmeilla, kun minä surruutan lainausautomaattia.

Käyn välillä tekemässä vain raporttia äidille. Lainatessa tulee ongelmaksi esim. se, että koetan ottaa lainaan Muumi-lehden uusinta numeroa. Se ei onnistu, ja kirjastovirkailija tulee selvittämään minulle asiaa. Ja minä juoksen sitten kertomaan äidille, että uusinta lehteä ei saa lainata. Kyllä hän sen jo tiesikin, mutta minä en.

Nyt enää puuttuu se, että osaisin itse lukeakin...

Ai niin, viimeviikkoinen esiintyminen Pöllölän talossa, musiikkikerhossa, sujui hienosti. Eihän me pienet mitään juuri varsinaisesti osattu, mutta hirmu hauskaa se esiintyminen oli. Varsinkin kohtaus, jossa sai juosta ympyrää. Seitsemän lasta laukkoi ympäri areenaa kuin pienet vasikat. Siitä ei meinannut tulla loppua, mutta opettajamme Sirkka sai meidät jotenkin aisoihin.

Heti tilaisuuden alussa totesin isoon ääneen: "Kylläpä minua väsyttää!" Ja huokaisin päälle. Kaikki kuulivat sen, kun äitikin sen hyvin erotti, vaikka oli joutunut jäämään salin takaosaan.

Sitten hihkaisin kaiken metelin yli: "Äiti, minä haluan syliin!" Olin nimittäin ihmeissäni, että mihin se tyyppi oli itsensä sullonut, kun en nähnyt häntä missään.

Kävin istumassa hänen polvellaan noin 22 sekuntia. Sitten rynnistin taas omalle paikalleni, muiden esiintyjien luo eturiviin.

Hoidan hommat nopeimmin itse

2006-11-20T15:33:00.000+02:00

Jääkaappi oli pakko vaihtaa, joten minun apuani tarvittiin taas. Pyytämättä ryhdyin kantamaan ulkona kylmässä olleita ruokia sisään ja ladoin panoksen kaappiin. Minun touhujani on lupa seurata ihmetellen vieressä; ehdin yleensä ensin ja ennen kuin toiset ovat liikahtaneetkaan. Kun olin kantanut ruoat (maidot, sinapit, vihannekset, sitruunat, leikkeleet, pullot ja purnukat ja aivan kaikki) kaappiin, totesin vain että ole hyvä! Ja kiitoksiahan siitä irtosi.

Olen toiminnan mies ja tartun asioihin ripeästi. Tekeminen on kivaa. Ja yllättävän harvoin sattuu havereita.

Äiti taivasteli nopeuttani ja ylipäätänsä sitä, että osaan homman, kun pyysin häneltä kirjastokortin ja riensin itsevalitsemine kirjoineni ja lehtineni (mm. Bamse ja Muumit) lainausautomaatille. Melkein osasin, ainoastaan viivakooditarraa en osannut kohdistaa oikein lukulaitteen alle, mutta esimerkiksi kirjastokortin asensin automaattiin sujuvasti. Olen nähnyt mallia. Se riittää.

Olen hyvin tekninen tyyppi. Rakastan koneita ja rakennelmia ja tykkään opetella toimintoja. Kaukosäädinkin on jo osittain hallussa.

Avaimet tänne!

2006-11-17T14:57:00.000+02:00

Viikonloppu! Ihanaa aikaa tällaiselle pitkään aamuisin nukkuvalle pojalle. Valvon myöhään ja herään myöhään. Se on iltaihmiselle paras järjestys.

Tänään käyn Jyväskylässä Biltemassa ostamassa tarvikkeita. Minullakin on ihan oikeat ruuvarit ja meisselit, ne ovat parhaita leluja. En nimittäin kelpuuta edes "kylmiä" ovenavaimia käteeni, niiden pitää olla aktiivikäytössä. Kaikenlaista kouraani on tietysti tarjottu, koska pienempänä olin ihan mahdoton avaimien perään. Kun nousimme autosta, huusin peräänantamattomasti kämmen ojossa: "Avaniat mulle!"

Tilanne oli aikuisten mielestä kovin kiusallinen.

Minussa on pikkukapteenin vikaa.

Lelujen varaaja

2006-11-15T15:41:00.000+02:00

Mikkeliläinen kaverini Oula pääsi sunnuntain Helsingin Sanomiin (12.11.2006), uutissivulle! Toimittaja tehnyt ilmipiiriä kuvaavan reppiksen Mikkelistä, ja Oula sattui sopivasti olemaan lumikolaostoksilla Prismassa. Siellä toimittaja kaappasi Oulan, joka kurvaili ajettavassa ostoskärryssään. Kuvaa ei ollut, mutta haastateltavan lausuntoja oli parin kappaleen verran.

Lapissa lomaillessamme Oula nukahti illalla hiukan aiemmin kuin minä. Näin tilaisuuteni tulleen. Kahmaisin lattialta kaikki lempilelut, joita Oula minulle ystävällisesti lainaili. Piilotin lelut (esimerkiksi kaivurin ja tukkirekan) sänkyni viereen, pöydän alle. Asettelin aarteen huolellisesti turvaan, sillä arvelin Oulan kuitenkin heräävän aamulla ennen minua.

Kävimme Kuusamon Prismassa katsomassa minullekin tuota himoamaani tukkirekkaa. Samanlainen löytyikin, mutta halusinkin Lassila & Tikanojan roska-auton. Siinä on irrotettavat roskapöntöt ja tukkirekkaan kuuluu muhkea kuorma muovisia tukkeja.

Tänään minun täytyy vielä mennä esiintymään ja yhdessä leikkimään musiikkikerhoon, pikku tilaisuus alkaa kello 18 Pöllölässä. En tarkalleen tiedä mitä siellä tapahtuu, mutta vanhemmatkin ilmeisesti pääsevät mukaan laulamaan. Kerhossa olemme musisoinnin lisäksi esimerkiksi piirrelleet ja värittäneet. Hyräilen siellä oppimaani laulua Pikku kalat uivat ai jai...

Uusin dvd-suosikkini on Pikku Robot. Se on aivan IHANA! Äidinkin mielestä pikkuelokuvat ovat parempia kuin nimi ja kankealta kuulostavat pääosanesittäjät antaisivat ymmärtää.
Muumien Haisulia pelkäsin eilen illalla niin, että juoksin kauhuissani turvaan. Tilanne kun tuntui kehittyvän filmissä tosi uhkaavaksi.

Kirpputoripoika

2006-11-09T13:11:00.000+02:00

Kirppistely on uskomattoman hyödyllinen ja helppo harrastus.

Joka paikkakunnalla on jokin kirppis jossain ränsistyneessä rakennuksessa, jonne tekee heti mieli lähteä kurkkaamaan. Äiti odottaa, että hän pääsisi piakkoin käymään kirpputoreilla ulkomailla.

Esimerkiksi Viron kirppiksillä oli tarjolla ainakin 1990-luvun puolivälin jälkeen (ja varmaan jo aiemminkin) aivan älyttömän hyvää kampetta, vaatteita lähinnä tarkoitan. Vaatteiden hinta-laatu -suhde oli erittäin tyydyttävä, koska Viroon tuotiin tuolloin konteittain suuria määriä käytettyjä tekstiilejä (vaatteita ja esimerkiksi vuodevaatteita) Keski-Euroopasta ja Pohjoismaista. Esimerkiksi Ruotsista tulleet vaatteet tuntuivat olevan paljon vähemmän kuluneita kuin nykyään Suomessa myytävät kirppiskuteet.

Virosta sai helposti käsiinsä kuuluisien muotitalojenkin vaatteita ja kalliita merkkejä, ja ne maksoivat vain muutamia markkoja. Mikä lie tilanne nykyään. Pitäisi tsekata asia.

Ehdottoman hauska asia oli, että vaatteet eivät näyttäneet suomalaisilta - eiväthän ne olleet Suomen markkinoilta ja vaatekaupoista alunperin peräisin. Niissä oli jotain ylimääräistä hohtoa.

Viron kielessä kirpputorille on kaksi hyväksyttyä, eestin kielen mukaista sanaa, "täiturg" (=täitori) ja "täika". Sana "kirbuturg" on laina suomen kielestä ja Viron kielitoimisto paheksuu sen käyttöä. Mielenkiintoista.

Virolaiselta kirppikseltä on meille hankittu esimerkiksi tosi paksut höyhenpeitot, jotka painavat paljon, ja ovat siksikin niin ihania. Etelämpänä peittojen pitää olla tosi lämpimiä, koska asuntojen lämmitys ja eristys eivät ole meidän tasoa. Eurooppalaiset palelevat talvisin kylmissä asunnoissaan.

Ja se suuri Keski-Euroopan malliin tehty höyhentyyny, se on aivan ehdottoman ihana päänalunen! Höyhentä ei voita tyynymateriaalina mikään. Siihen ei käy suomalaiset tyynyliinat, jotka ovat liian pieniä. Joissakin maissa etelämpänä tyynyt ovat suuria ja neliömäisiä; myös meikäläisiä selkeämmin putkenmuotoisiksi tehtyjä tyynyjä löytyy. Ainakin nuo isot neliötyynyt ovat niin kivoja, että niitä kannattaa tuoda Keski-Euroopasta.

Lähes kaikki kamppeeni on hankittu kirpputoreilta. Ja minä sentään olen tyylikäs ja suorastaan trendikäskin poika! Oliko se nyt eilen, kun äiti osti minulle elämäni ensimmäisen paksun toppatakin, se oli kirppiksellä puoleen hintaan, joten siitä tarvitsi pulittaa vain kolme (3) euroa.

Minulla on lisäksi kevyempi urheilullinen talvitakki, ja aivan hirvittävä määrä kaikenlaisia muita takkeja. Joka lähtöön löytyy, eikä koskaan ulkovaatteista tule pulaa siksi että olen kastellut kamppeeni sohjossa.

Talvihaalareitakin minulla on muistaakseni neljä, ainakin siis tuo määrä sellaisia jotka ovat yhä sopivan kokoisia.

Minulle on kertynyt kaappeihin paljon jo pieneksi menneitä kledjuja. Niitä on jo ehditty kuskata UFF:n laatikoihin, mutta nyt on muutamia sellaisia vaatteita, jotka äiti tahtoisi myydä eteenpäin. Niillä kun on jotain rahallista arvoakin, mm. Elefanten-huopatöppöset - ja magee Ferrari-takkini.

Kaverini Oula sai syksyn tullessa ihkauudet Eccon goretex-saappaat. Ne maksoivat muistaakseni ainakin 60 euroa. Minä poika sain samanlaiset Eccon saappaat neljällä eurolla. Kenkäni ovat vain vuoden vanhemmat, ne ovat viime talven mallia, joka muuten on mielestäni paremman näköinen malli kuin tämäntalviset.

Nuo Eccon saappaat taitavat jäädä äkkiä pieneksi pelkästään siksi, että jalkani on rintava (numeron puolesta ne kyllä mahtuisivat). Kengät on tehty lituskajalalle. Joskus pilailenkin, että nyt kyllä veri lentää kun laitan Eccot jalkaan. Se kuulostaa sopivan karmivalta.

Kenkäni ovat kuuluneet ilmeisesti jollekin tamperelaiselle Kalle K:lle - minulla on myös hänen entinen talvitakkinsa, sininen Umbro. Tosi ihana taivaansininen.

Arvelen Kalle K:n asuvan Tampereella, koska Jämsän Pelastusarmeijan kirpputorin hoitaja kertoo vaatteiden tulevan heille Tampereelta. Ollaan monta kertaa tuumittu, että kyllä Kalle K:lla on hyvä maku!

Minä poimin muuten suunnilleen joka kerta itselleni kirpputorilta leluja. Osaan jo mennä itse kyselemään hintaa kassalta, koska ainakaan Pelastusarmeijan kirppiksen leluja ei yleensä ole merkitty hintalapuin.

Eräs tärkeä artikkeli, joka tullee vielä kirppiksille, on kestovaipat. Niitä ei vielä näy, mutta mahdollisesti vielä joskus. Tuskin kaikki jaksavat myydä vaippansa netissä ja nähdä postittamisen vaivan.

Fröbelin joululaulut

2006-11-08T14:32:00.000+02:00

Joulu tekee tuloaan ja tunnelmallinen pimeys alkaa jo iltapäivällä. Kuuntelen hyräillen Fröbelin Palikoiden joululauluja, "Saa tonttuilla" -levy on vauhdikas ja jaksaa pitää otteessaan. Toinen ehdoton suosikkini on Tomi Traktori, kuten olen maininnut. Pidän näköjään siis juuri minun ikäisille suunnatuista kulttuurituotteista. Isompien lasten lyömis-, paiskomis-, ampumis- ja hakkaamispelit ja elokuvat tuppaavat lähinnä vain pelottamaan.

Katselin Lapissa esikoululaisen Julian kanssa hänen filmejään ja pelasimme pelejä. Olin melko totinen. Kysyin sitten hitaasti, että olisiko sinulla niitä Muumeja. Ne kun ovat enemmän makuuni.

Paloauton ratissa Lapissa

2006-10-30T13:42:00.000+02:00

Tulipa käytyä morjestamassa kummitäti Jane-babya Sodankylässä. Lunta siellä oli viime viikolla vähemmän kuin nyt on täällä Keski-Suomessa, mutta lähdimme pohjoiseen mustasta etelästä. Lapissa oli lunta jo valmiiksi, mutta melkeinpä vain väriksi.

Ajelimme Lappiin reipas viikko sitten lauantaina. Lumiraja tuli vastaan jossain Kainuussa ja Rukan jälkeen satoikin taivaalta koko loppumatkan. Olipa ikävä ajella pitkillä valoilla! Silmät tavallaan kipeytyvät joka kerta, ei siihen voi tottua. Ajaessa ei ehkä mikään ole kelillisesti niin inhottavaa kuin lumisade pimeällä. Loska ja jääkin jäävät toiseksi.

Palatessa eniten lunta oli Kainuussa. Ja Suomussalmella Ämmänsaaressa koko matkan ja ehkä koko Suomen halvin diesel, 0,93 ja jotain. Tankkasimme aiemmin Ämmänsaarena tunnetussa taajamassa Essolla. Sen vieressä on karkkitehdas ja kahvila-matkamuistomyymälä, jossa äiti syö joka kerta rönttösen. Imellytetty puolukka-perunasurvos on leivottu ruiskuoreen. Makeahko maku syntyy imellyttämällä se perunasurvos; äiti kyseli kahvilanhoitajalta, että eihän tuota puolukkaa voine imellyttää.

Tässä on hyvä kuva rönttösestä.

Äiti suhasi taas ratissa koko reissun. Palatessamme Mikkelin kautta kotiin äiti luuli jossain Iisalmen korvilla, että minä olen pudonnut kyydistä. Tilanne oli nimittäin sellainen, että yhtäkkiä joku avasi ikkunan ja hirvittävä humina rikkoi unettavan rauhallisen tunnelman. Äiti hihkaisi että hei, hei, eikä alkanut edes muotoilla mitään vaikeampia lauseita. Hän keskittyi samalla jo hillitsemään itseään. Hän tosiaan arveli puolentoista sekunnin ajan, että olen avannut oven ja tipahtanut tien varteen. Sitten selvisi, että vain ikkuna oli avattu ilman ennakkovaroitusta.

Äiti selitti asiaa myöhemmin, kun juttelimme cooliudesta ja itsehillinnästä kriisitilanteissa. Äidin mukaan hänen piti uida autolla liikennevirrassa ja pitää auto kunniakkaasti tien päällä, vaikka arveli yhden matkustajista pudonneen kyydistä. Siinä tilanteessa kun on tärkeintä turvata ensin toisten matkustajien, muun liikenteen ja tietysti vähän autonkin turvallisuus. Sen jälkeen voidaan lähteä etsimään sitä hankeen tipahtanutta. Lyhyesti sanottuna, pointti on se, että hätäjarrutusta ei saa tehdä aivottomasti missään tilanteessa. Äidin mukaan poronkin väistäminen jarruttamalla on pääsääntöisesti väärin, etenkin kun ajetaan talvikelillä. Poro on niin pieni eläin, että sitä päin on ajettava mieluummin vauhdilla kuin vedettävä sivuluisua jarrutuksen takia päin muita autoja.

Poroja tulikin paljon vastaan, ja väisteltyä ja jarrutettua tuli. Pari hirveä oli nousemassa hakkuuaukealta tielle, kun ajelimme pohjoista kohti Hyrynsalmen tai Ristijärven maisemissa. Meidän menoa ne tyytyivät onneksi vain seisoen tarkkailemaan. Eläimet erottuivat juuri ja juuri siinä hämärässä, vaaleaa taustaa vasten.

Kävin koeajamassa Pelkosenniemen paloasemalla KAIKKI palolaitoksen menopelit, moottorikelkasta lähtien. Palopäällikkö Mika ohjasi ja neuvoi minua ja Oulaa. Makein auto oli äidin mielestä se 52 vuotta vanha maasturi, josta Keski-Euroopassa harrastajat olisivat kuulema valmiit maksamaan noin 14 000 euroa. Auto on tosi aataminaikainen, mutta kiinnostava. Sillä kun on ajettukin vain 20 000 kilometriä! Eipä ole paljon muuta tarvinnut kuin käyttää katsastuksessa.

Palolaitoksella on yhä se 1980-luvun alussa tullut suuri sammutusauto, jonka hankinta on jäänyt äidin mieleen. Silloinen palopäällikkö haki sen kouluikäisen poikansa kanssa varmaankin Säynätsalosta, jossa sikäläinen yritys varustaa paloautoja meikäläisiin oloihin ja lainsäädäntöön soveltuviksi.

Niin, ja kävimme lähemmin tutkimassa rivitalon, jossa äiti asui lapsena. Se kun tuhoutui tulipalossa täysin kuluneen kesän loppupuolella. Samassa talossa asui muuten tuo paloauton Säynätsalosta hakenut palopäällikkökin.

Ai joo! Ja vielä: äiti pelasi eilen uuden ennätyksen Keljon ABC-huoltamon Trivial Pursuitissa. On komeaa olla pelaajalistan ykkösenä! Helpoin tietoalue taitaa olla se ruskea, onks se nyt historiaa ja yhteiskuntaa...

Oula hoitelee porot

2006-10-20T13:10:00.000+02:00

Pitkästä aikaa takaisin täällä. Päivityksessä on toisinaan jos jonkinmoisia hankaluuksia ja kaikkia muita kiireitä, että säännöllisyys tuntuu tästä touhusta puuttuvan. Ja sehän ei ole hyvä se, joskin kaikki rutiinina tehtävät asiat tuppaavat aina ottamaan vain päähän. Rutinoitumista eli tiettyä automaattisuudesta johtuvaa aivottomuutta pitää siis välttää, jos kyseessäoleva tekeminen onnistuu luontevasti jo ilman jatkuvaa harjoittelua.

Olen suunnitellut Oulan kanssa reissua Lappiin muutaman viikon ajan. Homma on vain toteuttamista vaille. Oula on käsitykseni mukaan niin väkevä, että hän tappaa poron nyrkillä. Olen täsmentänyt väitettäni jälkeen päin, että poron pitää olla jo vanhuudenraihnainen. Oukki on minua nelisen kuukautta nuorempi. Olemme vahvoja jätkiä kumpikin; minun käsi- ja jalkavoimilleni ei hänkään pärjää.

Oukki täytyy poimia mukaan Mikkelistä. Voitte vaan kuvitella miten hauska reissu meitä poikia odottaa! Me pidetään kahdestaan koko ajan vipinää yllä. Voi hirvitys sitä meteliä ja touhun tuisketta. Minä kun osaan leikkiä yksinkin tosi intensiivisesti, miljoona projektia on käynnissä koko ajan.

Se on kyllä varmaa, että me pojat nukumme leikkikiireidemme vuoksi nyt entistäkin vähemmän! Me kun molemmat olemme vähäunisia, sinnittelemme hereillä vielä silloinkin kun aikuiset jo nukkuvat.

Olen katsellut viimeisen viikon aikana joitakin dvd-elokuvia. Rakastan yli kaiken Muumi-filmejä! Pidän myös Tomi-traktorista. Mutta Muumit on se elokuva, josta tahdon aina katselusession aloittaa.

Katsoimme viime viikonloppuna elokuvan Nykäsen Matista. Kylläpä se oli huippuhuono! Niin uskomatonta töhnää näkee harvoin. Äiti harmitteli filmin jälkeen, että hyi kun tuli ihan likainen olo.

Olen kuuma Ferrari-mies!

2006-09-13T18:38:00.000+02:00

Keskiviikko kääntyi iltaan uimahallin loiskeessa. Aurinko paistaa aina ihanasti suurista ikkunoista sisään ja minä hemmoilen altaassa koko ajan pomppien. Hyppiminen, sellainen ylös-alas -takominen, pomppiminen siis, on minun tunnusmerkkini.

Uimassa ja urheillessa tuli niin jano ja nälkäkin, että haimme kaupasta äkkiä helpotukseksi purkin korvikemaitoa. Minä tempaisen kaupan hyllyltä toisinaan kylmänsinisen Nan-purkin, kai sen estetiikka viehättää tällaista Pohjolan jäämiestä. En ole koskaan oikeasti juonut korvikemaitoa, en ole edes käyttänyt tuttipulloa, mutta joka kerta Tuttelit ja Nanit maistuvat niin hyvältä... Maito kun on hyvää. Ja mieluummin maitoa kuin jätskiä ja karkkia.

Herkuteltuakin tulee. Söin viime perjantaina peräti kaksi hampurilaista Mäkkärissä - niin surkean onnettomia lättyjä ku ovat. Nälkä jää ihan varmasti. Kun olin syönyt ekan, oli pakko saada perään toinen.

Kimi otettiin Ferrarin talliin, joten Ferrari-takkini on nyt kuumempi kuin koskaan. Kerään ihailevia ja kiinnostuneita katseita ohiajavilta miehiltä, he kun kääntävät katseensa hitaassa taajamaliikenteessä rotsiini. Eipä arvattu takkia ostettaessa kuinka se tulisikaan ajankohtaiseksi. Äiti olisi tahtonut mieluummin sinikeltaisen Renaultin takin, joka on hänen mielestään komeampi.

Kautokeinon lapset

2006-09-11T14:32:00.000+02:00

Järkeviä ja luettaessa järjen lukijan päässä säilyttäviä lastenkirjoja on melko vähän. Tatu ja Patu -kirjat ovat olleet kivoja siksi, että niissä ajankohtaista kerrontaa olemassaolevasta rakennetusta ympäristöstä, eli vaikkapa päiväkodista ja kaupungeista. Tatu ja Patuhan seikkailevat niin päiväkodissa kuin Helsingissäkin. Piirroskuvitus on irrottelevaa ja selkeää ja siksi niin loistavaa.

Muuten onkin pitänyt enimmäkseen vain työnnellä syrjään ikäviä, tylsiä ja suorastaan banaaleja lastenkirjoja, joita lukiessa juoni ja jutun punainen lanka ehtivät kadota moneen kertaan lukijan mielestä.

Nyt se sitten löytyi, se mielenkiintoisesti kirjoitettu lastenkirja! Se on Bodil Hagbrinkin kirjoittama Kautokeinon lapset, ilmestynyt alkuperäiskielellä ruotsiksi vuonna 1978, suomennettu muistaakseni vuonna 1980 tai jotain. Todenmakuista Lapin lasten elämää. Kirja osaa osuvasti painottaa oikeita asioita, sitä aitoa elämänpiiriä, missä lapset ovat ainakin joskus aiempina vuosikymmeninä eläneet. Kirja ei kuvaa ihan tätä hetkeä, nykytilannetta, mutta me lappilaiset tunnistamme kirjan helposti omaksemme.

Niin, Norjan matkani ei ole vielä toteutunut, vaikka aikomus oli ajoittaa se syyskuun alkupuolelle. Matkakumppanimme Riitta lähti hitsauskurssille ja mummi ajatteli siirtää lähtöään Ruijaan ehkä noin kuukaudella. Äiti sen sijaan lukee intohimoisesti Norjaa käsittelevää kirjallisuutta. Kiva pikkuromaani oli Juhani Syrjän (Eppujen Martti Syrjän setä?) matkakertomus Kevätmatkalla Ruijassa (2005) ja Juha Höykinpuron Jäämerestä syntynyt - Varangin karunkaunis vuono.

Matkalle ollaan lähdössä. Jonnekin.

Prkleen päiväkerho ja seurakunta!

2006-09-04T13:42:00.000+02:00

Seurakunnan päiväkerho on melkoinen koettelemus tällaiselle tavalliselle ihmiselle, joka tahtoo elää yksinkertaista elämää.

Ensiksikin, kirkkoherran virastossa asioidensa hoitaminen on tuskan takana. Kävimme kirkkoherran virastossa pari kertaa ovella pyörähtämässä, vain todetaksemme että virasto ei oikeastaan ole avoinna virasto- ja virka-aikaan, vaan vähän miten sattuu. Onnistuimme vihdoin ajoittamaan liikkeemme riittävän aikaiseen aamuun, että pääsimme sisään virkailijan luo. Äiti tivasi heti, että osa-aikaisten pätkätyösuhteiden takiako tänne virastoon ei pääse asioimaan vai mikä on syynä. Virkailijanainen selvitti, että työvoimapula on kauhea. Ei kertakaikkiaan pystytä palvelemaan tämän pidempään.

Pula tuskin on niin hirveä, että pulaa olisi työntekijöistä. Seurakunnalla on puutetta todennäköisesti halusta palkata riittävää määrää työntekijöitä.

Joku seurakunnan virkamiesäijä seisoi kanssamme tiskillä samaan aikaan, ja mies koetti pistää väliin jonkin vakuuttavan sanan. No se enemmänkin lisäsi äidin epäilyjä ja intoa ottaa asiasta selvää.

Päiväkerhoon ilmoittautuminen kuulosti todella hankalalta, olisi pitänyt soitella eri ihmisille ja kysellä onko heidän kerhoryhmissään paikkoja. Varsinainen virallinen ilmoittautumisaika kun oli jo päättynyt. Heh. Aivan kuin seurakunta ja elimellisesti sen toimintaan kuuluva (verovaroin ylläpidetty) byrokratia ei voisi koota kerhonvetäjiltä tietoja siitä, paljon heille on lapsia ilmoittautunut ja siten selviäisi missä kerhoissa on vielä tilaa.

Äiti ei ollut seisonut kirkkoherran viraston tiskillä kuin pari minuuttia, kun hän kajautti että erotaanpa sitten kirkosta jos normaali asioiden hoitaminen on näin vaikeaa. Äiti päätti erota nyt, ennen kuin vaikeudet kasvavat jättimittoihin - seurakunnan tapa hoitaa asioitaan näyttää nimittäin tuottavan vain sekamelskaa.

Äiti hymyili tiskillä, että on hyvä saada asiointireissulla edes jotain aikaiseksi. Virkamiesäijä huojahteli yllättyneenä vieressä ja teki lähtöä naapurihuoneeseen. Palkatkaa byrokratian hoitamiseen väkeä, älkääkä vain tyytykö sitouttamaan naisvirkailijoita "kutsumustyöhön". Mediatutkija Kaarina Hazard puhui eilen illalla televisiossa Arto Nyberg -ohjelmassa, että naisten työskentelytavan ajatellaan perustuvan kutsumukseen. Nopeasanainen Hazard sanoi mm. näin: "Nainen toteutuu työssään." Pelkään, että seurakunnissakin yhä ajatellaan näin.

(Niin muuten, oletteko koskaan nähneet mitään toista yhtä naurettavalle "perustalle" rakennettua tv-ohjelmaa kuin tämä Arto Nyberg? Ohjelman suunnittelijat ovat luulleet luovansa hienon ja aikaa herkästi haistelevan talk show'n Arto Nybergin karisman varaan, mutta mieshän aiheuttaa olemuksellaan ja ohjelmallaan oikeastaan vain kiusaantuneisuutta. Nyberg osaa varmasti hommansa ja toimii ammattimaisesti, mutta ohjelma on rakennettu liian luottavaisesti ja kritiikittömästi hänen persoonaansa nojaten. Jotain pitäisi saada vetäjän "karisman" tueksi.)

Kerhot kuulostivat kirkkoherran virastossa asioidessani olevan kovinkin täynnä. Maallinen totuus on, että kerhossa lopulta oli vain yksi lapsi minun lisäkseni. Sain leikkiä kolme tuntia kahdestaan ikäiseni pojan kanssa. Jossain jokin mättää, ja herkkäaistinen haistaa sen jo systeemiin sukeltaessaan eli kirkkoherran virastossa asioidessaan.

Äidin äidinkielen opettaja sivalsi toisinaan suustaan lempikiroilunsa "pappiperkele!". Äidin mielestä se on yhä hyvä näyte huumorin rankasta tyylilajista. Huudahduksella tuntuu olevan jopa käytännön elämää vastaavaa sisältöä.

Apupyörillä eteenpäin

2006-08-29T12:06:00.000+02:00

Pakko myöntää, että apurattaat oli pakko laittaa takaisin polkupyörääni. Osaan huruutella muutamia metrejä ilman tukea, mutta meillä on aina uhkana että lähdetäänkin yks kaks yllättäen monen kilometrin lenkille. Ajelen taas kämppää ympäri pyörälläni, vauhti on ihan hirveä! Sisätiloissakin ehtii helposti kertyä monta sataa metriä ajoa.

Minun piti mennä tällä viikolla isin luo Lounais-Suomeen, mutta nyt näyttää siltä että yllätysvieraita riittää joka päivälle. Ensin matkasuunnitelma meni pommiin sunnuntaina, jolloin enoni Juha tuli hakemaan meiltä moottoripyörää. (Ja siinä meni meidän olohuoneen kalustus samalla... No, mikään ei ole sisustuksellisesti yhtä ihanaa, näyttävää ja komeaa kuin tyhjä lattiapinta!!! Tämän asian voi oivaltaa jälleen kerran nyt, kun raijasimme vanhan kirpparikaluston pihalle ja pilkoimme palasiksi. Loistavaa polttopuuta!) Eilen matkasuunnitelma kyti taas, mutta sitten mummi ja Riitta soittavat, että missä te olette, me olemme teidän pihallanne... Ja eikun sassiin kotiin vaan.

Riitta kävi tarkastamassa kuinka pihallamme kasvavat esim. rakuuna, piparjuuri ja minttu, jonka taimia ja vähän isompiakin lähtöjä hän antoi äidille toukokuussa. Ja hyvin kasvoivat, Riitan, tuleva hitsari (ks. eilinen juttu), mielestä. Ne kaikki ovat suorastaan valtavia pensaita. Riitan maa hänen "rappioromanttisessa" puutarhassaan on hiekkaista, meillä enemmän savista. Meillä on kosteus säilynyt paremmin - on sitä kaikella mahdollisella jätevedellä toki kasteltukin ahkerasti, vaikkakin kasvimaa ehti kuivua ainakin pariin otteeseen matkustelun takia. Pieni osa kasveista kuivui Lapissa viettämämme viikon aikana kuivuuteen, ja kaikki muut olivat nuupallaan. Mutta virkosivat silti.

Prätkä ei päässyt olkkariin parkkiin

2006-08-28T17:34:00.000+02:00

Meidän autotallista lähti eilen ihana, musta ja uljas moottoripyörä Yamaha Diversion 900, juuri kun olimme siirtämässä sitä parkkiin olohuoneeseen. Olkkariin oli nimittäin raivattu tilaakin pyörää varten, sohvakalusto pihalle ja palasiksi ja pyörä sisään. Se olisi ollut niin yksinkertaista. No, olisihan se totuuden nimessä ollut vaikea nostaa sisätiloihin, koska painoakin on noin 250 kiloa. Sellaista ei helposti siirtele ja pyörällä on muutenkin ulottuvuuksia. Se kun on pitkä ja korkea prätkä.

Juha-enoni otti ja osti pyörän, sai niin hyvään hintaan että pari kesää kun ajelee hän saa vielä siitä saman hinnan kuin mitä nyt maksoi. Oli nimittäin tosi vähän ajettu. Toivottavasti Juha ehtii vähän rallata, vaikka hänelläkin on vapaa-ajan täytettä jo muutenkin.

Onneksi pyörä pysyy Juhan kautta lähimaisemissa, että voimme käydä sitä katsomassa ja ottamassa ajotuntumaa.

Niin, se sohvakalusto. Onpa ylellinen olo, kun on paljon lattiapintaa! Minä nostin taas polkupyöräni sisälle ja huristelen ympyrää.

Lauantaina kävin muuten Jyväskylässä Toys'r'Us -leluketjun uudessa jättimyymälässä Seppälän teollisuusalueella. Olipa siellä ihmisiä, siis aikuisia liikkui käytävillä sakeanaan, monet ilman lapsia. Koeajoin sielläkin vastalauseista huolimatta kolmirattaisia.

Eilen illalla raivasin itselleni estradin laulamista varten. Rakensin itse mikrofonin ja siihen telineen. Sitten keikutin pyllyä oikeaoppisesti mikin jalustasta kiinni pitäen. Repertoaarini on melko laaja. Paljon on jo piisejä varastossa. Eilen lauloin paljon Popedaa ja Pelle Miljoonaa, suuria suosikkejani. Mä oon tosi rock!

Ja huh! Rakas ystäväni päiväkodin johtaja Riitta menee hitsauskurssille Vaasaan! Hänestä tulee hitsaaja!!! Hän kyllästyi naisalojen törkeän mataliin kyykyttämispalkkoihin. Nyt Riitta aikoo töihin telakalle ja öljynporauslautoille. Hän haaveilee jo Norjasta. Makeeta! Äiti innostui jo, että lähdetään sitten yhdessä etsimään Riitalle töitä Norjasta, kun kurssi päättyy vuoden kuluttua tai jo ennen sitä, harjoittelupaikkaa varten.

Mummi ja hitsaaja-Riitta pöllähtivät meille yks kaks yllättäen, heillä oli tarkoituskin säikäyttää. Riitta kehui kehumasta päästymään äidin kasvimaata. Se on kuulema järkyttävän komea. No onhan se, siihen nähtyyn vaivaan suhteutettuna. Äiti on ollut rento hortonomi. Riitta ällisteli, että hän ei ole KOSKAAN nähnyt yhtä suuria samettiruusuja. Niin, ehkä ei, ne ovat kyllä suuria, mutta äidillä ei kyllä ole mitään käsitystä minkä kokoisia ne normaalisti ovat.

Jacquesin kanssa rotantapossa

2006-08-21T16:04:00.000+02:00

Minä lyöttäydyn aina miesten seuraan, kun se on mahdollista. Ja yleensä on melko usein, koska otan kaikista tilaisuuksista vaarin. Nyt kylässä on ollut muutaman päivän Jacques, joka toki on vain hänen lempinimensä. Mutta jos tuolla tavalla vastailee puhelimeen, niin kutsuttakoon sitten Jacquesiksi.

Hän survoi itsensä paikkakunnalle tuhatkuutioisella prätkällä, joka jostain syystä nielee kauheat kahdeksan litraa satasella.

Jacques on äidin koulukaveri Pelkosenniemeltä, peruskoulun ala-asteen Elvis. Hänellä oli Elviksen otteet, mutta punkkarin ulkomuoto. Jacques kulki farkkuliivi maata raahaten rintanapeissaan ja muissa ketjuissaan punkkauden pahimpina koristeluvuosina, silloin 80-luvun alussa. Oli se näky! Oikeastaan kaikki Pelkosenniemen ala-asteen oppilaat olivat sonnustautuneet enemmän rautaan ja metalliin kuin tekstiileihin.

Äiti muisteli äsken Jacquesin kanssa, että eräällä Jacquesin luokkakaverilla, Karilla, oli ollut jopa kaljapullon metallikorkkeja farkkuliivissään. No sehän oli jo liikaa kaiken nähneelle luokanopettajalle Saara Muhosellekin!

Vahvana persoonana mieleenjäävä Saara Muhonen ja opettajakollegansa Jouko Lindfors (äidin luokanopettaja ja viulunsoitonopettaja) saivat vihdoin kyllikseen punkin ja uuden aallon värittämästä pukeutumisesta maalaiskoulussa, että he vyöttivät ja kahlitsivat itsensä yhdeksi koulupäiväksi kaikenlaisiin punkin tunnuksiin, kuten metalliketjuihin, niitteihin ja hakaneuloihin. Saaralla roikkui muovisista silmälasikehyksistä ketjuja, ja kaikki se romu kilisi kun hän kulki koulun kaikuisilla käytävillä. Näky oli hyvin, hyvin vaikuttava! Surrealistinen. Hän oli muuten pukeutunut kuin normaali täti, joten kontrastia löytyi.

Minä olen hengannut koko viikonlopun jätkien kanssa ja nautin joka hetkestä! Jacques tappoi paikallisella terassilla rotan, joka oli myrkyn takia jo henkitoreissaan. Se vain makasi keskellä kulkuväylää. Jacques sai ravintolan henkilökunnalta lapion ja iski eläimen kuoliaaksi - ettei katsos kituisi enää. Palkkioksi tarjoilija toi Jägermeisterin. Minä olen pysytellyt pillimehulinjalla. Olen hyvä pitämään puoleni siinä.

Juokse pikku lapsi

2006-08-15T15:30:00.000+02:00

Olen lähdössä syyskuussa mummin kanssa Pohjois-Norjaan. Minä jatkan Tanasta vielä eteenpäin, kun mummi jää koulukaverinsa Pirkon luo. Pirkko asuu söpösti Tana-joen varrella. Mummi on käynyt tsekkaamassa paikan ennenkin.

Olen tässä muutenkin liikkunut pohjoisessa, edellisen kalottikierroksen jälkeenkin. Viime viikonloppuna hain moottoripyörän Lapista, kuorma-autolla ja äiti oli tietysti ratissa. Hän se aina saa tehdä nämä likaiset hommat. Kuorkin vaihteet eivät pelanneet kovin sulavasti ja välillä vapaalla pihalle surratessa vaihteet jumiutuivat. Sitten piti vain sammuttaa moottori ja käynnistää uudelleen.

Ja rullausominaisuuksiahan vuoden 1993 vuosimallia olevassa koslassa ei (enää) ollut ollenkaan. Vauhti hiipui kuin seinään, kun nosti jalan kaasulta. Ohjaamosta kuului iloista kiljuntaa, jos nopeus saatiin vihdoinkin nostettua yhdeksäänkymppiin ja pidettyä siinä. Äänekosken pohjoispuolen julmissa mäissä mennen ja tullen jäähdyimme kuuteenkymppiin ja kolmosvaihteeseen. Mutta oli se hauskaa katsella korkeasta matkustamosta!

Oulun keskustassa lauantaiyönä äiti joutui pujottelemaan niin ahtaasta neulansilmästä, että sivupeilit piti vääntää kyljenmyötäisiksi. Joku remonttireiska oli pysäköinyt katutöitä varten pakunsa ja peräkärrynsä niin, että ahdas ja umpiperää muistuttava katu meni miltei tukkoon. Meidän auton oli mahduttava kahden auton välistä, niitä naarmuttamatta, mutta hyvin se lopulta meni.

Kyydissä ollut moottoripyöräkin säilyi kontissa liikahtamatta. Minä en ole vielä uskaltautunut sen selkään, silloin kun moottori on käynnissä. Pelkään hiukan sen ääntä. 900-kuutioinen kone murisee matalalta. Minä kun olen vasta opettelemassa irrottautumista apurattaista. Osaan ajaa jo viisi metriä ilman, sitten äkkään ettei kukaan olekaan minua tukemassa takaa ja alan horjahdella. Mutta kohta opin sujuttelemaan kahdella renkaalla. Sitten pääsenkin varmaan jonkin pikkumopon selkään.

Meillä on soinut paljon Pelle Miljoonan albumi Moottoritie on kuuma (vuodelta 1981, ehkä). Äiti on huumaantunut siihen uudelleen, vaikka ei se innostus koskaan pahemmin ehtinyt jäähtyä. Pelle Miljoona oli kova sana jo lapsuusvuosina Pelkosenniemellä, jossa ihmeen hyvin lasten keskuudessa tajuttiin se, että bändissä soittaa myös Andy McCoy. Andyhän on enemmän pelkosenniemeläinen (ja molempien vanhempiensa puolelta myös lappilainen) kuin hän itse haluaa myöntää.

Minä laulan monia Pellen piisejä. Yksi on "Juokse pikku lapsi", joka jaksaa aina ilahduttaa kuulijoitani tuoreudellaan. Se on versioni "Juokse villi lapsi" -kappaleesta.

Äiti tykkää ehkä eniten rallista "Olen kaunis".

Pilvessä Pohjois-Norjassa

2006-08-04T12:36:00.000+02:00

No sinnehän sitä tuli sitten mentyä, Pohjois-Norjaan eli Norjan Finnmarkenin maakuntaan. Olimme myöhään iltapuolella Utsjoella, jossa oli suuri houkutus jäädä yöksi. Majoituimme Luossajohka-hotelliin, joka on entinen (konkurssiin kaatunut?) Utsjoen Matkailuhotelli. Siinä keskellä kylää, Norjaan Tenojoen yli vievän sillan lähellä.

Kävimme iltasella ennen nukkumaanmenoa sadan kilsan rundin Norjan puolella. Tenojokilaakso on kaunis, kalastajia on paikoin mustanaan. Vesi on joessa niin alhaalla, että valtavat hiekkakentät säihkyvät keskellä jokea. Hauskan näköistä. Hiekka olisi varmasti ihanteellista telmiä. Tenon jokiuomaa on koko ajan helppo tarkkailla maantieltä, ajoipa sitten Norjan tai Suomen puolta. Tie kulkee joen myötäisesti rantatörmällä ja joki on kuin tarjottimella hiukan alempana.

Hotellihuoneen ja aamissalin ikkunoista avautui näkymä alas joelle ja kauempana rinteessä seisoo suuri punainen talo, jossa on valokuvausalan yrittäjä ja valokuvausstudio. Liikennevirta kulkee aina tämän talon vieritse, koska se on päätien varressa. Äiti huomasi Uulan Säästö -nimisen kaupan ilmoitustaululla, että uusi näyttävä rakennus on myynnissä. Seitsemän huonetta ja kaikenlaista muuta.

Uulassa oli edullista poron kuivalihaa, jota tulikin ostettua kahteen eri otteeseen.

Samalla ilmoitustaululla kuulutti itselleen vuokra-asuntoa Utsjoen kunnan lääkäri Kerttu Loikkanen, joka on tullut tunnetuksi miehensä, elinkautisvanki Klinun kautta. Edesmennyt Reijo Loikkanen, murhamies, teki parannuksen, kääntyi uskoon ja alkoi tehdä uutterasti lähetys- ja sosiaalityötä rajan takana Venäjän vankiloissa. Klinu asui Kerttunsa kanssa samaan aikaan Kolarissa kuin äitikin. Pariskunta taisi ehtiä yhdessäkin asua Utsjoella ennenkuin Klinu menehtyi. Hänestä on kirjoitettu paljon lehdissä ja tv-dokumentteja ja raporttejakin on tehty hänen työstään Kuolan alueen (ja muun Venäjän) karmeissa, epäinhimillisissä vankiloissa.

Ja se Pohjois-Norja sitten! Eilen äiti ajoi 700 km Norjan syheröisillä ja rotkoisilla teillä, norjalaisten kanssa kilpaa. Sitten tuli jo Kilpisjärven rajanylityspaikka vastaan. Isompikaan farkku-Volvo ei saanut tipautettua meitä ja sitten äiti tyytyi löysäilemään kaasua loppumatkan. Skibotniin kotiinsa kääntynyt Volvokuski varmaan väsyi keskiyöllä helpommin kuin äiti.

Maisemat hurjistuivat ja vuoret suurentuivat ja jyrkentyivät, kun lähdimme Altasta länteen päin. Altan jälkeen ja jo vähän ennen kaupunkia näkyy pystysuoraan merestä nousevia vuoria ja tien reunassa taivaaseen kohoavia vuorenseinämiä. Mutta ei Norjassa missään ole tylsää, tasaista ja lempeää, paitsi kun lähdetään Skibotnista kohti Suomen rajaa Kilpisjärvelle. Öisessä sumussa kaikki näytti siltä kuin olisi ajanut pakettipellon laitaa. Taivas oli pilvessä, joten keskiyön aurinkokaan ei pimeyttä helpottanut.

Päivän makein elämys oli se, kun olimme kiikkuneet autolla ensin älyttömän korkealle pilveen. Sielläkin näimme jättimäisen lumilingon. Talven lumiaurausta hoitavassa lingossa näytti olevan kokoa ja näköä, linko oli kolmemetrinen ja koneessa tietysti telat - ei renkaat - alla. Paikallisen Tielaitoksen asemat on rakennettu keskelle pahimpia lumentulopaikkoja, lumen sataessa tiet joudutaan sulkemaan puomilla, kun telalinko lähtee pyyhkimään parimetristä lumikuormaa puhtaaksi. Auraajat joutuvat varmasti asumaan linkojensa kanssa Norjan Tielaitoksen tukikohdissa.

Pilvestä pölähdimme yhtäkkiä takaisin selkeään ilmaan, pois sumusta. Pilvi väistyi päältämme nopeasti ja liukkaasti kuin silkkiviitta. Se oli jännä tunne. Auton keskikulutus kohosi jyrkkien ja monikilometristen nousujen kohdalla 4,4 litrasta 4,6 litraan. Voi tätä diisselin hävikkiä!

Ai niin, ja milloin olimmekaan takaisin Pelkosenniemellä nopealta Norjan reissultamme? - Tänäaamuna kello kahdeksan. Koko yö tuli ajettua. Ruska-aikaan uudestaan, se on varmaa! Matkailuvaunun kanssa varmaankin seuraavaksi. Ei Norjan hintataso tapa, ei se niin älytön ole kuin yleisesti luullaan (turskanmaksaöljykin maksoi 375 ml vain rapeat neljä euroa). Asuntovaunu vaan on nappijuttu Norjassa, jossa ihan kaikkialla on taivasteltavaa. Norja on ehtymätön elämysvarasto. Kun olet juuri ajamassa pois pysähdyslevikkeeltä, kun oli jälleen mahtavaa valokuvattavaa, huomaat seuraavalla silmäyksellä kohti edessä avautuvaa maantietä, että täällähän olisi ollut vielä parempia kuvauskohteita...

Pohjois-Norjaan - tai jonnekin

2006-08-02T10:39:00.000+02:00

Martin maatalousreissu tuli tehtyä; vielä lähiseuduksi ja ehdottomasti samaksi talousalueeksi käsitettävälle sivukylälle tuli matkaa 80 km per siivu eli yhteensä hiukan yli 160 km. Kun täällä liikutaan, mihinkään kortteliralliin ei voi tyytyä.

Söin kaksin käsin kampanisuja; minulla oli sekä oikeassa että vasemmassa kädessä juuri paistettuja herkkuja kun yritin samaan aikaan potkia pihalla palloa. Koira oli ehdottomasti innokkain ja hurmahenkisin pelaaja, joten pian oli kulmahampaan mentävä reikä muovipallossa.

Tämän päivän aloitin syömällä aamiaiseksi poronkäristystä. Joten lipsahti eilen pullalinjalle, joten teki heti mieli kunnon sapuskaa.

Minä halusin ehdottomasti sähkömoottoripyörän mukaan, joten se oli ikäänkuin pakko ottaa. Ja hyvähän sillä oli kuivalla nurmikentällä ajaa talon pihassa. Välillä kapusin kasikymppisen Topon syliin, kun hän malttoi palata takaisin kotiin poroaidalta. Hän oli korjaushommissa mettässä. Kova äijä, porokeisari Moskun sukulainen kun on.

Martin kylä on niin syrjässä, että eteenpäin tietä ajettaessa vastaan tulee oikeastaan enää vain erämatkailukohde Tulppion Majat, sekin on Martilta vielä 60 km:n päässä. Tulppio sijaitseekin sitten jo niin jeerassa, että ympärillä ei ole enää mitään. Me vierailimme Värriöjoen varressa, Martin kylästä noin kymmenen kilometriä kohti suurta edessä aukeavaa erämaata. Maistelimme mennessä hiukan mustikoita metsään poiketessamme.

Nyt on kovasti pohdinnassa lähdemmekö Pyhälle vai Pohjois-Norjaan. Ne kun kuuluvat olevan kovastikin vaihtoehtoisia keskenään, vaikka oma valtakuntansahan siellä Norjassa sitten avautuu. Äiti liputtaa Pyhän puolesta, mutta hän taitaa ollakin ainoa urheilija tässä porukassa.

Minä kävin toissapäivänä juoksulenkillä, kun ensin äitiä minuutin verran vonkasin. Hänellä oli valmiiksi lenkkarit jalassa, joten hän heilautti kättään että nyt mennään. Minä jaksoin seuraavaan kadun kulmaan, mutta en enää oikein kunnolla takaisin. Matkaa kertyi ehkä kaikkiaan 136 metriä. Juoksutyylini ei ole vielä riittävän säästeliäs. Äiti oli juuri palannut lenkiltään Sodankylän suunnasta. Hän kävi pyörähtämässä sotamuistomerkillä. Kohdassa käytiin Pelkosenniemen taistelu talvisodassa joulukuussa 1939. Venäläisten eteneminen pysähtyi Lapissa siihen. Pitemmälle eivät enää päässeet. Vesijohtoja kaivettaessa sieltä on löytynyt kymmeniä venäläisten ruumiita.

Hedelmällinen paikkakunta

2006-08-01T08:50:00.000+02:00

Tänään menen katsomaan lehmiä Martille, Savukosken perukoille. On ne tissit varmaan jotain sellaista, että tällainen taaperoimuttelija menee ihan sekaisin. Ronja-lehmä oli lypsänyt eilen yli 50 kiloa maitoa ja se on paljon se. Tilan toiset lajitoverit eivät pääse ihan samalle luvulle.

Yöt ovat vielä täällä Lapissa niin valoisia, että ajan taju on ihan hämärä seikkailtaessa öisin vessaan tai muuten vaan valvoessa.

Tänne Pelkosenniemelle tuli tavallaan kuninkuunsravien voitto. Tapio Perttunen, Pelkosenniemen Saunavaarasta, ohjasti oman ravurinsa vuoden tärkeimpään voittoon - eikä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. Vuonna 1981 hän voitti omalla Hipo-tammallaan ykköstilan. Äiti on vanhana pelkosenniemeläisenä jämähtänyt tuonne 1980-luvun alkuun mitä tulee paikkakunnan ihmisiin ja tapahtumiin. Hän usein huomaa ajattelevansa ihmisiä heidän vanhempiensa kautta. Niinpä Tapiokin paikantuu hänen nyt jo edesmenneen isänsä Mikon kautta.

Olympialaisissa ja maailman huipulla menestynyt freestyle-hiihtäjä Tapio Luusuan äiti hahmottaa hänen isoveljensä Kimmon kautta. Kimmo oli koulukavereita. Tapio oli silloin vasta syntymäisillään.

Niin, ja Andy McCoy on äidille yhtä kuin hänen isoisänsä Oiva Hulkko. Oiva huuteli pihaltaan kannustushuutoja, kun äiti ja muutaman vuoden vanhempi Katja Kostamo juoksivat juoksulenkkejään pitkin viitostietä. "Hyvä tytöt! Noin sitä pitää! Tuo on reipasta hommaa!" Oiva oli seuramies, joka varmisteli joka vaaleissa pääsynsä kirkkovaltuustoon kuljettamalla mummoja kirkkoon keltaisella Kuplavolkkarillaan, jonka alahelmassa luki "Jeans".
Andyn isä asuu edelleen Pelkosenniemellä, fiksu mies ja mielenkiintoinen keskustelukumppani muuten. Ja paikkakunnalla elää ja vaikuttaa myös Tapio Perttusen Kaisa-äiti.

Ukkini työskenteli täällä kunnan virkamiehenä, joka vastasi elinkeino- ja maaseututoimista. Niinpä oli hauska kuulla viime viikolla radiosta Ylen "50 vuotta sitten" -sarjaa, jossa kerrottiin kuinka Pelkosenniemi oli tuolloin Lapin paras maatalouspitäjä. Radiomuisteloissa mainittiin Vartiaisen tilan ennätyslehmä, joka tuotti paljon maitoa. Mainittiin tosin myös, etteivät Lapin lehmät koskaan yllä ihan etelän lypsykkäiden tasolle.

Äiti onkin katsellut maisemia sillä silmällä. Täällä todella on ravinteikasta, sen näkee kirkonkylässä kaikkialla. Kasvu on itseasiassa hämmästyttävän voimakasta ja elinvoimaista. Kun kasvusta puhutaan, on asiallista kyllä täsmentää että kasvien kasvu.

Pelkosenniemen kirkonkylä levittäytyy nauhana Kemijoen varteen.

Ja sieltä Saulta eli Savukoskelta on muuten kotoisin esimerkiksi Yleisradion ykkösaamun toimittaja Sakari Kilpelä, joka työskenteli pitkään Pertti Kilpelänä tv:n Ajankohtaisessa kakkosessa.

Itä-Lapin hedelmällisyydestä täytyy antaa tässä tärkeä päivitystiedotus. Kuivuus vaivaa täälläkin. Ihmiset ihmettelevät mitä metsistä poimivat ne thaimaalaiset ja ukrainalaiset marjanpoimijat, jotka tulevat tänne hilla-, mustikka- ja puolukkajahtiin. Osa poimijoista majoittuu kuulema tästä noin kymmenen kilometrin päähän Kairalan koululle. Kerätyistä marjoista valmistaa tuotteita Vaasan seudulla toimiva Riitan Herkku, joka tuo poimijat maahan.

Lapissa! Prätkällä!

2006-07-31T14:39:00.000+02:00

Jämsänkoski - Pelkosenniemi - Sodankylä - Pelkosenniemi.

Lapin reissu on parhaillaan työn alla. Täällä on niin kivaa, että pakko päästä syksymmällä takaisin. Ajelen nimittäin ympäri kämppää ja pihaa ja vähän kylilläkin sähkömoottoripyörällä, sellaisella jossa on ladattava akku. Eihän se paljon kulje, mutta kävelyvauhtia kuitenkin. Marjatta-mummi kävelee vierelläni melkein minne tahansa minne kauhea innostukseni vie.

Kun lähdin tänään heti aamulla prätkällä ajelemaan kirkolle, huutelin euforiassa:

"Mä olen tullut Lappiin!"

Jees, this is what you call the real thing!

Saavuimme tänne eilen illalla myöhään. Äiti ajoi taas hurjana - sehän sopii pitkälle matkalle. Maantieliikenne rauhoittui ja väljentyi vasta, kun olimme tulleet jo 600 kilometriä - ja sitten me teiden kingit annoimme palaa. Matkailuvaunuja ja -autoja pukkasi vastaan Ranuan suunnasta aivan kuin Hillamarkkinat olisi ehditty juhlia jo viikon verran etuajassa. Äiti oli just ihmetellyt ääneen, että miksikähän tällaisena kesäsunnuntaina ei näy enemmän asuntovaunuja, mutta eipä olisi kannattanut avata suutaan.

No kyllähän tämä jo tiedettiinkin: se on aina raakaa peliä Ranualla.

Kilometrejä kertyi koukkaamisineen (emme tulleet suorinta reittiä) 839. Äiti paransa viimeisen reilun 200 kilometrin aikana keskinopeutta muutaman pykälän, joten matkan komeaksi keskinopeudeksi mitattiin 92 km/h. Se ei ole huono se. Aikaa itse ajoon (pysähtymisiä ei ole mukana) kului 9 tuntia 12 minuuttia.

Auto söi keskikulutuksella 4,8 litraa (dieselillähän me aina, bensa-autoista emme ole kuulleetkaan), mikä sekin on hieno lukema. Me nimittäin tulimme lujaa. Äiti päästeli kuin silloin 90-luvun alussa, kun oli juuri ajokortin saanut. Olemmekin vähän miettineet milloin pääsemme testaamaan menohaluja karting-radalla. Sielläköhän ajokykyjen laatu ja ajointo viimeinkin kirkastuvat - vai ovatko Luusuan kylän mutkat sittenkin parempi testauspaikka?

Näimme muuten tien varressa kaikkiaan toistakymmentä poroa, mutta onneksi kokonainen tokka ei ahtautunut eteemme. Niitä kun voi olla tiukan mäennyppylän takanakin, täydessä katveessa. Tänä kesänäkään ei räkkä kiusaa, joten porot eivät hölmöile siksi päntiönään pitkin tietä.

No, auton rekisterikilpi ja tuulilasi olivat perille päästyämme mustanaan sääskiä. Pohjoisaurinko paistoi yöllä etelästä ajaessamme silmään, jolloin puhdasta tuulilasi osasi kovasti arvostaa.

Matkalla ei ollut muuta harmia kuin se äiditön pummi, joka ruinasi ensin tupakkaa ja sitten euron kolikkoa. Hän huojahteli tuiskeessa Toholammin S-marketin pihalla. Orpoina kulkevien elämä on kovaa. Olimme niin sydämettömäiä, että yritimme samaan aikaan syödä pehmenneitä jäätelötuuttejamme, jotka olivat pysäköimisen aikana päässeet sulamiseen vauhtiin auton jääkaapissa. Jätskit läiskähtelivätkin siksi marketin pysäköintialueen asfalttiin.

Metsästimme kummitätiäni Jaanaa tänään Sodankylässä, mutta emme vielä löytäneet. Siksipä äiti kävi jo kyselemässä pelkosenniemeläiseltä Mirvaltakin missä Jane-baby mahtaa luuhata. Jaanakin on nyt kesälaitumilla.

Pyssykylän matka ei silti ollut turha ja sääkin oli vihdoinkin lähes helteinen. Marjatta-mummi osti minulle uudet lenkkarit, t-paidan, farkut ja aivan älyttömän makeet tiukat shortsit. Kaikki Säästökuopan alennusmyynnistä.

Muitakin metsien miehiä ja naisia täällä näkee, Lapissa kun ollaan. Miesten tavallisin uniformu on maastokuviollinen takki ja housut. Lapissa kalastetaan ja marjastetaan. Ja huippuunsa hulluus kohoaa, kun alkaa metsästyskausi.

Pyhätunturillekin tekee mieli. Kävelemään ja muuten vain notkumaan. Siellä soi näinä päivinä Pyhä Unplugged, jälleen kerran. Kuru raikaa, kun ulkoilmaa pelkäämättömät starat päästelevät rakkakivikossa.

Loppukesästä pääsen muuten vielä oikeankin prätkän selkään. 900-kuutioinen Yamaha Diversion, parempaa maantiepyörää ei ajoon enää löydäkään. Nyt on tarkoitus kaapata pyörä mukaan Rovaniemeltä ja viedä se etelän suikuraisille teille, pois täältä selkosilta. Juha-enonikin on ilmaissut halunsa käydä makustelemassa pyörän ominaisuuksia.

Lauman jäsen

2006-07-27T12:08:00.000+02:00

Lauman jäsenyys ja kaverina oleminen on minulle tärkeää. Pidän oivaltavasti ja tarkkaan lukua siitä, ketkä pyörivät mukana arkipäivässäni. Sen mukaan määrittelen ja rakennan suhteitani ihmisiin. Minulla on sisäsyntyistä tajua eli lahjakkuutta nähdä lauma kokonaisuutena ja tarkastella sen jäsenyyksiä. Olen usein osannut toimia taitavasti suhteita rakentaen; alkeellisimmillaan se on sitä, että jaksan muistuttaa ihmisille että olen minä olen sun kaveri ja minä tykkään susta. Nopeasti kyllä huomautan myös siitä, että minä EN OLE SINUN KAVERI! Sitä tapahtuu ihan joka päivä, sillä olen herkkä tulistumaan.

Kun olen ihmisen kanssa arkisin tekemisissä, häneen liitän puheessani omistusmuodon: mun mummi, mun äiti, mun ukki, mun iskä, mun Oula, mun Intta. Soittelen kavereilleni mielikuvituspuheluita, joita vedän hyvin uskottavasti, harkittuja sananvaihtoja käyttäen. Ne ovat sellaisia tuumailevia puheluita, kännykkänä on aina jokin mukavasti käteen sopiva tavara.

Sosiaaliset kykyni ovat vahvuuteni, joten äitikin seuraa kiinnostuneena vierestä mitä hän voisi minulta oppia.

Pyörästäni on muuten sitten poistettu apurattaat. Nyt olo on kuin sirkustemppuilijalla.

Erkin traktorikuskina

2006-07-25T12:31:00.000+02:00

Niin, mihinkäs sitä ajetaan?

Tänne Bloggeriin on tultava ovelasti kiertotietä, yhteys sivustolle ei ole toiminut pariin päivään. Ukkostelun takiako? Meillä paukahteli eilen jämerästi, mutta päälle myrsky ei tullut.

Kokeillaan siis näin, Photobucket -valokuva-albumini kautta. Ajan kuvassa Erkin traktorilla Vähässäkyrössä Pohjanmaalla reipas viikko sitten. Kasvoni näyttävät olevat suklaassa vai suklaajäätelössä - vai vieläkö Intalla riitti niitä suklaakeksejä pöydällä. Söin muuten Intan keksit yhtenä myöhäisiltana. Olen herkkusuu. Ne olivat hyökkäykseni uhatessa täysin suojattomia.

Ylläni on muuten formulatakkini. Helteen takia se ei ollut niin tarpeen, mutta kyllä se näyttää hyvältä! Tyylitaju ennen kaikkea! Tätini Intan ostama tiikeriasu on vielä tässä vaiheessa puhdas.

Ja sitten! Lisää valokuviani Pohjanmaalta Intan luota.

Mestauspaikalta hautausmaalle

2006-07-20T11:55:00.000+02:00

Kyllä valokuvat ovat kivoja! Menimme tätini Intan kanssa katsomaan historiallista muistomerkkiä, ei enempää ja vähempää kuin mestauspaikkaa. Olen kova poika pinkomaan, joten vedän tätiäni Inttaa perässäni, ja siinä vauhdissa on vaikea pysytellä mukana! Paikka sijaitsee Vähäänkyröön tuovan tien varrella. Siellä oli paljon muurahaisia, jotka nipistivät ja purivat minua. Käärmeitäkin pelkäsimme, sillä ihan äskettäin oli käärme iskenyt hampaansa Erkkiin ja käsihän siinä turposi. Kyy oli vaaninut jossain korkealla seinällä, eikä Erkki ehtinyt omituista ja odottamatonta vierailijaa edes nähdä, kun se jo puikki pakoon.

Hyppäsin Erkin avustuksella hänen traktoriinsa ja kokeilin miten jaksan vääntää rattia. Hyvät on näkymät niin korkealta! Olin juuri saapunut Alahärmästä huvipuisto Powerparkista, jossa on myös kaksi erittäin hyvää karting-rataa, sisällä ja ulkona. Mutta kyllä traktoria oli hauska kokeilla vielä kaikkien härveleiden ja moottorinpärinän jälkeenkin. Se kun on oikea työväline, ja minä osaan arvostaa just sellaisia laitteita. Keräilen kainalooni jatkuvasti kaikenlaisia oikeita vehkeitä (ruuvimeisseleitä, kirveitä, vasaroita, nauloja, akkuporakoneita, painepesureita...), lelut saavat silloin levätä rauhassa.

Intan kanssa hoitelimme Vähänkyrön hautausmaan riutuvat kasvit kuntoon. Minä en ensin meinannut osua juuri oikealle haudalle, sillä tykkäsin kastella enemmän naapurin leposijaa. Siellä kun kasvitkin näyttivät enemmän kärsineiltä; taisivat olla kaikki kuolleita, kuten hautausmaalla oikeastaan kuuluukin olla.

Oli siinä tekeminen, että minut saatiin ohjattua pois haudoilta hyppimästä. On nimittäin niin, että haudat oli kauniisti peitelty ja somistettu hiekalla, jossa olisin halunnut tanssahdella. Aika makaaberia hommaa.

Äiti napsi muuten juoksulenkillään hehkeitä luontokuvia Kyrönjoesta. Kyrönjoki virtaa Vähänkyrön halki.

Nyt on ihan pakko vielä mainita se, kun vielä katselin tänne blogiin saalistamiani kuvia, että oranssi paita ja siniset housut ovat Intan ostamat. Ne ovat samaa tiikerisarjaa; housujen lahkeessa on iso tikrunkuva. Tosi tyylikkäät! Ja sopii tällaiselle pikkukissalle.

Niin, kissoista puheenollen. Meidän pihallamme kävi tallusti eilen kissa, kiireettömään tyyliin. Se tuntui tosi kivalta, kissa on odotettu vieras, sillä on hyvä tietää liikkuuko meillä päin jyrsijöitä.

Löysin kunnon pyssyn!

2006-07-20T11:11:00.000+02:00

No voihan penteles. Tähän piti laittaa kuva minusta ja Intasta, kun kastelemme kukkia hautausmaalla, mutta tulikin tämä otos minusta erään tytön kanssa Powerparkissa Alahärmässä. No, perumaan ei ruveta, vaan annetaan mennä nyt tämän kanssa eteenpäin. Tämä tyttö muuten tuli kanssani samaan lentokoneeseen, jota minä ohjasin lähinnä hellimäni konekiväärin avulla. Ah, rakastan kaikkia pyssyjä! Siksi valitsin ajokikseni juuri tämän lentsikan, koska se oli varustettu riittävällä aseistuksella.

Pinkaisin kovaan kiitoon, kun näin tuon ihanan kiväärillä varustetun istumapaikan olevan vapaana. Onneksi ehdin, sillä Powerparkissa oli tosi ryysis viime lauantaina, jolloin siellä kävin Erkin, Intan ja Tuomaksen kanssa. Ja äitikin oli mukana.

Huivipäinen tyttö katseli minua niin ihastuneena ja vuolaasta juttutulvastani huumaantuneena, että tätiäni Inttaa nauratti hirveästi. Intan mukaan tyttö loi minuun palvovia katseita. No totta kai, miksei olisi luonut, sillä minä hoitelin jälleen hienosti seuramiehen tehtäviä.

Olen kova poika juttelemaan, kun tyttäriä sattuu kyytiini.

Huomatkaa muuten Ferrari-takkini, siinä on asiaan kuuluvat formulatallin mainoksetkin hihassa.

Niin, tämä kuva ei todellakaan ole parhaita mitä cd:ltä löytyy. Odottakaapas... Eiköhän kohta saada minut ja Intta kiinni itseteossa, kun kastelemme Vähässäkyrössä hautausmaata. On nimittäin ollut kuivaa noilla viimeisillä leposijoillakin.

Kiinalainen Aleksi

2006-07-19T12:53:00.000+02:00

Etsimäni ja kaipaamani Touko-poika löytyi eilen mummonsa luota. Juoksimme ympäri Riitan ja Osmon pihaa niin hurmiossa, etten olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan. Vanhempiensa luokse oli saapunut pyörähtämään myös Aleksi, jonka äitini oli tavannut edellisen kerran kun Aleksi oli minun ikäiseni. Nyt Aleksi asuu Kiinassa, jossa hän opiskelee kiinaa. Ihan mielettömiä kohtaamisia, kaikuja menneisyydestä. Nyt on sitten parinkymmenen vuoden jälkeen Aleksikin päivitetty.

Söin eilen Osmon paistaman makkaran, melkein kokonaan. Kampaukseni on muuten Osmon duunaama, hän ajoi sen koneella toukokuussa.

Toukon kanssa tukin uittoon

2006-07-18T16:31:00.000+02:00

Kävimme viikonloppuna Pohjanmaalla Vähässäkyrössä tätini Intan luona. Siellä kului nopeasti peräti neljä päivää ja kolme yötä! Eikä tehnyt yhtään tiukkaa. Olemme melkoisia kyläluutia.

Pyörähdimme äsken äidin kanssa tarkastamassa, onko Riitan tyttärenpoika Touko yhä maisemissa. Hän palannee pian takaisin kotiinsa Helsinkiin. Emme tavoittaneet Riittaa eikä Toukoa, 4, olivat jossain kylillä liituamassa. Olisimme kertoneet pohjalaistunnelmista Vaasasta kotoisin olevalle Riitalle.

Tunti sitten pätkäytin jääkiekkomailani poikki leikkipuistossa. Minun oli välttämättä saatava maila mukaan puistoon, asiaankuuluvan varustuksen kanssa. Riensin iskemään palloa kiekkokypärä päässä. Se olikin aika huvittava näky, kun toisilla lapsilla oli tavanomaisesti vain lapioita ja sankoja mukana. Niitähän minä tietysti sitten lainailin, koska tykkään koeajaa toisten lasten välineitä. Itse kyllä varjelin visusti kiekkovarusteitani, kun eräs minua pienempi tyttö tuli niitä katselemaan. Puolitoistavuotias oli ihmeissään ja ihastuksissaan, kun aloin nopeasti niitä esitellä hänelle. Tytön isä kehui hienoja lyöntejäni, ja sitten pian maila jo katkesikin. Minulla kun on voimaa ja maila lakaisi aina karkearakeista soraa mukanaan.

Leikkipuiston vieressä puhalteli ensihenkosiaan joku rokkibändi, joka esiintynee ulkoilmakonsertissa illalla. Täällä taitaa olla meneillään viihdemies Jukka Virtasen mukaan nimetty Virtasviikko, siis Virtasta Koskella. Bändi rämäytti keinumusiikikseni Nirvanan Teen spiritin.

Muuten, tapahtumaviikolla näyttää olevan jotain ihan kiinnostavaakin. Ainakin noita urheilukentän jalkapallokouluja, rokkikonsertteja ja futismatseja on helppo mennä seuraamaan.

Kohta näen, onko se Touko todella vielä Jämsänkoskella. Menemme taas nuuhkimaan Riitan kukoistavaa puutarhaa. Ai niin, kyllä hänen täytyy vielä olla täällä, koska pihalla oli viritettynä hänen uittokanavansa. Se on Liina-äidin ostama uusi lelu, jonka Touko sai kesän kunniaksi.

Vähässäkyrössä viipyessämme oli meidän puutarhamme päässyt nuupahtamaan. Äiti oli jo varma, että kukat on menetetty, mutta eipä sentään. Niinpä vain auringonkukat, samettikukat ja kehäkukat näyttävät elpyvän. Mutta anemonet kuolevat. Puutarhurimme Pete! Tässä on moite sinulle! Kukkia ja kasveja pitää muistaa kastella, eikä vain ihailla.

Viikon huonokäytöksiset: Zidane ja räkätit

2006-07-11T13:18:00.000+02:00

Zidane-paitani on aina vain ajankohtaisempi. Zinédine Zidane oli MM-kisojen huonoin ja paras pelaaja samaan aikaan, kamalan käytöksensä takia. Äiti pelasi pitkässävedossa tasapelin puolesta loppuottelussa ja voitti rahaa. Kertoimet olivat kaikissa kolmessa vaihtoehdossa melkein samat.

Olisin saanut eilen jalkapallon peluuseen nappulakengät, jos vain kaupassa olisi ollut kokoja. Riittävän pieniä ei löytynyt.

Jalkani on vielä söpön pieni, mutta eilen vyöhyketerapeuttia nauratti kun hän hieroi jalkaterääni. Minun jalkani on tosi miehekäs mötikkä äidin jalkaan verrattuna. Luusto on paksua ja lihaa on paljon ympärillä. Ja näkisittepä polveni! Ne ovat valtavat! Tosi leveät ja vankat.

Musiikkimakuni on sen sijaan kehittymässä naisellisempaan suuntaan. Haluan kuunnella PMMP:tä ja erityisesti Pikkuveli-piisiä. Laulelen usein: "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty." Äiti ei kappaletta erityisesti rakasta, mutta koettaa sietää.

Mansikat ovat kypsyneet, mutta räkättirastaat syövät ne. Olemme hätyytelleet lintuja ilmakiväärillä. Pauke pitää linnut vähän aikaa loitolla, mutta niiden rohkeudesta ja nälkäisyydestä on saatu viime päivinä paljon ällistyttäviä esimerkkejä.
Radion räminäänkin ne tottuvat nopeasti.

Lisää Popedaa minulle!

2006-07-07T16:20:00.000+02:00

Ukkonen alkoi ryskyä taivaalla, kun viimein päätin kääriytyä pyyhkeen sisään. Uin käsipohjaa ja kieriskelin hiekassa niin, että olin kuin fariinisokerilla kuorrutettu. Ah! Se hiekkakasa oli niin lämmin! Heittäydyin siihen nautinnollisesti selälleni ja räpyttelin enkelinsiipiä.

Aina kun menin veteen kaulaani myöten, huusin rannalla istuville ihmisille, aina jollekin valitulle, että katsopa nyt, täällä minä olen! Minä uin! Otan kovasti kontaktia, koska en osaa ujostella turhia.

Mulla on eräs aivan mahdottoman ärsyttävä tapa, se että heittelen jatkuvasti jotain. Mieluiten tietysti kiviä. Käyn tiputtelemasta niitä myös laiturin päästä. Uimarit säikähtävät joka kerta.

Lähitalon vihainen emäntäkin näyttää leppyneen, koska hän "antaa" minun vapaasti liikkua "heidän" talonsa piha-alueella. Niin, vapaus ennen kaikkea. Liikkuvathan hänenkin lapsensa, kaikki kolme, meidän pihallamme, joka taas ei ole yleinen piha ollenkaan. Mutta silti se on piha joka on kaikille lapsille avoin. Suomessa ei muutenkaan ole tapana rakennella aitoja tontin rajalle, kuten vaikkapa Saksassa, jossa kaikki pientalot on aidattuja. Meillä tuollainen vouhotus ei kuulu kulttuuriin.

Äiti ehti muutaman päivän ajan apeana miettiä sitä, että hän on pitänyt koko ajan huolen siitä, että minä näen ja koen mahdollisimman paljon. On tärkeää olla tekemisissä kaikenlaisten ihmisten ja olioiden kanssa. Siksi meillä on tapana mennä reippaasti seurustelemaan esimerkiksi kaikkien näkemiemme vauvojen ja koirien kanssa, koska vauvojen ja koirien ulkoiluttajat harvoin ovat tylyjä. Heidän kanssaan syntyy aina pientä keskustelua. Sitä paitsi minä pidän kovasti koirista ja vauvoista. Sanoin eilen äidille, että eikö me voitais tehdä vauva yhdessä. Jostain olin kuullut, että niitä vauvojen jotenkin tehdään. Äiti vastasi, että ei äiti ja poika voi tehdä vauvoja.

Toissapäivänä tapasimme leikkipuistossa bolognese-rotuisen valkoisen kääpiökoiran; se muistuttaa paljon lempikoiraani bichon friseetä. Tämä bolognesenarttu oli synnyttänyt pentueen helmikuussa, joten pohjavilla oli omistajanaisen mukaan hiukan puutteellinen. Koira oli matkustanut turisteeraamaan Jämsänkoskelle Mikkelistä.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa olen osannut veikata oikein jo monta viikkoa sitten. Ostin silloin nimittäin Zidane-paidan, ja tämä Ranskan tykkihän pommitti maalia pontevasti, vaikka veteraani jo onkin.

Zidanesta en tosiasiassa paljon piittaa, mutta Popedasta on tullut nopeasti suuri suosikkini. Pyydän aina autossa soittamaan Sukset- ja Kuuma kesä -piisejä, joita menen autoon yksinkin aina soittelemaan. Ja laulelen näitä kappaleita paljon itsekseni, kuten myös vaikkapa Tapparan miestä. Popedalla on monta tosi hyvää viisua. Muu seurakunta on vähän kyllästynyt pyörittelemään niitä samoja lauluja, mutta minä vaadin! Joo, ja tuossa komentamisessa olen ihan mestari.

Poliisi valvoo minua piha-alueella

2006-07-04T11:07:00.000+02:00

Kunnon naapuririitahan tästä näyttää tosiaan kehkeytyvän - mitään aihetta ei kuitenkaan ole. Blogissani on puukotusdraamasta selostus eilisen kohdalla, sieltä voi lukea taustat.

Äiti huomasi eilen illalla tilaisuutensa tulleen, kun hän näki miesten potkivan palloa lasten kanssa. Minäkin olin mukana niissä turnajaisissa. Äiti käveli rivakasti miesten luo ja esitti suorat kysymykset. Keskustelu oli äkkiä ohi, joten kaikki meni kuten pitikin. Tärkeää oli ottaa selvää, siis kysyä, mistä on voinut olla kyse kun minä huusin hysteerisenä että lasten isä uhkaa viillellä puukolla minua. Onneksi olen tyyppi, joka ei jää asioita murehtimaan, mutta nyt näyttää kehittyvän uusia harmeja. Lasten äiti on nimittäin käsitykseni mukaan nyt kieltänyt minua tulemasta heidän pihalleen. Heh, ongelma on vain se, että oikeasti heillä ei ole pihaa, on vain suuri JULKINEN ja KAIKILLE YHTEINEN PIHA-ALUE. Minä tulin järkyttyneenä raportoimaan lasten äidin esittämästä kiellosta omalle äidilleni. Äitini sanoi, että tottakai sinä voit kulkea sillä piha-alueella kuten ennenkin, se ei ole yksityinen. Lasten äidillä ei ole siihen vuokra- eikä omistusoikeutta.

Kylläpä tämä näyttää menevän nyt hankalaksi. Tärkeintä kuitenkin on, että ihmisten vapaus tulla ja mennä (ja tehdä) säilyvät, eikä aleta käyttää lapsia VÄLINEENÄ aikuisten välien selvittelyssä. Äidilleni tulikin heti mieleen, kun kerroin liikkumiskiellostani, että niinpä niin, eipä ole ensimmäinen kerta kun aikuiset reagoivat syyttömiin lapsiin (niin, pitää muuten huomata, että minäkin olen vasta kolmevuotias!) ja siten rakentavat heistä syntipukkeja. Heh, onpa tasaveroinen taistelupari: kolmevuotias Tuukka ja keski-ikäistynyt perheenäiti. Äitiäni kiinnostaa millainen vuorovaikutus siitä vielä kehittyy! Kyllä ongelmat (niin, mitkä ne ongelmat muuten tässä alkaneessa naapuririidassa oikein ovatkaan - se ei ole selvinnyt vielä ainakaan äidilleni) ratkeavat, kun kaadetaan tavallaan lapsen harteille kaikki.

Minä menin äidin luo itku kurkussa (mutten itkenyt) ja sanoin että minulla on paha olo. Enpä ollut aiemmin tuollaista ilmaisua itse aktiivisesti edes käyttänyt, tarve tuli vasta nyt kun lähistön perheenäiti haluaa suojella autojen parkkialuetta ja suurta yleistä pihaa minulta.

Äiti ei tietenkään suostu tällaiseen lasten kanssa viestimiseen - hänhän meni eilen illalla suoraan itse isältä kysymään mistä johtuu että Tuukka tunsi joutuneensa puukolla uhatuksi ja poika itse kertoi että "lasten isä" oli uhannut. Kun kysyy suoraan ja käyttää ensikäden tietoa voi välttää väärinymmärrykset. On jopa huomaavaista ottaa selvää itse päähenkilöltä, eikä jurputtaa itsekseen.

Isä purki turhautumista minuun

2006-07-03T11:00:00.000+02:00

Jaaha, saatiinkohan sitä vihdoinkin kunnon naapuririita aikaiseksi... Lähipäivät sen varmaan näyttävät.

Meillä on ollut psykologisesti kiinnostava leipäveitsiepisodi, joka on sittemmin nopeasti laajentunut puukotusdraamaksi.

Äiti paneutui viime viikolla varhain nukkumaan, koska yksinkertaisesti vaan väsytti. Hän houkutteli minua viereensä ja sanojaan alleviivatakseen tosiaan kömpi sänkyyn. Äiti tiesi tarkkaan, että minulla oli yhä vauhti päällä, vaikka varmasti olin itsekin jo silloin, iltakymmeneltä uuvuksissa. Minä en malttanut olla pistämättä päätäni vielä kerran ulos, pihalle, ja tempaisin mukaani matkavarustukseksi leipäveitsen. (Äiti on jälkeen päin arvellut, että olin ilmeisesti ollut matkalla miekkailemaan naapurin lasten kanssa, miekkailu on ihaninta mitä tiedän ja etsin koko ajan kaikkialta kivoja miekkoja, mikä tahansa käy. Kirpputorilla huutelen julistustani, että minä tahdon täältä MIEKAN!) Naapuriperheen äiti otti minulta leipäveitsen pois, ja hyvä niin. Kenelläkään ei olisi ollut mitään huomautettavaa. Äiti ei vielä seuraavana aamunakaan tajunnut, että veitsi on kadonnut, sillä ei ilmeisesti ollut tarvetta leikata mitään. Naapurin tytär riensi kertomaan äidilleni, että Tuukalla oli eilen leipäveitsi kädessä ja tyttö aikoi itse tulla palauttamaan sen meille. Kului muutama tunti, ja yllättäen oviaukosta kuikuileekin naapurin rouva. Hän oli itse saapunut palauttamaan veistä, tuota ilmeisesti jo tuossa vaiheessa mystiset ulottuvuudet saavuttanutta esinettä.

Äiti kiitteli ja vähän small talkkasi, oli sitä mieltä että kyllä veitsi on hyvä pitää loitolla ihan kaikenlaisesta kanssakäymisestä, mutta mihinkään voivotteluun, nolosteluun ja häpeilevään draamaan äiti ei suostunut. Hänen mielestään kun elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä asioita pidä paisutella. No, tämä naapurin rouva todennäköisesti jäi leipäveistä palauttaessaan vaille paisuttelun tunnetta; hän koki veistä takaisin tuodessaan olevansa oikeutettu antamaan moraalisen oppitunnin, jota hän ei sitten tullut antaneeksi, koska äiti puolestaan oli vaistonnut hänestä sen (ja jo paljon aiemmin, ennen tätä leipäveitsiepisodia).

Äiti ei ollut naapurin rouvan kanssa montaa sanaa vaihtanut ennen leipäveitsitapausta, sillä yhteinen elämänpiiri ja yhteinen kokemusmaailma puuttuvat - kaikesta fyysisestä läheisyydestä huolimatta. Äiti ja rouva kun ovat niin eri maailmoista. Siksikin äidin mielestä oli hämmästyttävää, että rouva selvästi halusi ihan itse tulla palauttamaan tylsää ja muutenkin jo kelvotonta veistä, vaikka tytär olisi ehtinyt juoksaista meille sen jo monta kertaa.

Äiti näkikin rouvan yllättäen saapuessa palauttamaan veistä tilaisuuden sanella oitis sen äitidiskurssin ehdot, joiden mukaan meillä vanhemmuuden asioista puhutaan. Äiti nimittäin ystävällisesti ja hillitysti ilmoitti, kuin vaivihkaa ja muun kepeän puheen lomassa, että leipäveitsen kanssa juoksemisesta hän ei sitten ala stressiä rakentaa, eikä siitä draamaa saa aikaiseksi vaikka miten yrittäisi. Hän aikoi jatkaa loogisesti suurpiirteisellä linjallaan, joka varmasti tulee kaikille kanssaihmisille tutuksi. Stressinaiheista ei pidä alkaa rakentaa itselleen vankilaa!

Äidin mielestä vaikkapa puukon kanssa heilumisesta voi oppia. Ei sekään mikään yksiselitteisesti banaali kauhistelun aihe ole. Ei elämää pidä tuollaiseksi vaahtoamiseksi kaventaa.

Minä leikkasin reipas viikko sitten puukolla kynnestäni palasen, koska puukko sattui olemaan käteni ulottuvilla. Puukolla kun oli juuri äsken säädetty silmälasien ruuveja. Se oli siis ollut vähän epätavallisesti käytössä ja ehkä siksi unohtunut kahdeksi sekunniksi pöydälle. Ja minä poika tempaisen oitis vähänkään työvälineiltä näyttävien kalujen kimppuun! Eilenkin vetelin pitkin pihaa painepesuria, jonka kätevällä ruiskulla olisin halunnut kastella kasvimaata.

Puukon kanssa heiluessa opin heti ja ikuisiksi ajoiksi sen, että sillä voi viiltää pahan haavan. Minun kynnestäni nimittäin tuli verta ja tuollaisesta oppimistilanteesta on äidin mielestä ihan kohtuullistakin tehdä vähän draamaa. Niinpä sai esitellä tapaturmaani kaikille ja tehdä siitä uteliaille raporttia. Näytin ylpeänä haavansidontamenetelmiä ja laastareita. Pikkuhaava siitä kuitenkin tuli, sillä kynsikään ei näytä lähtevän irti. Ja uimista emme ole välttäneet vaurion takia lainkaan. Eikä mitään tulehdusta ole tullut.

Leipäveitsiepisodi, siis sen veitsen palauttaminen, oli käyty naapurin rouvan kanssa edellispäivänä ja ilmapiirissä ei ollut äidin mielestä mitään outoa. Ainoastaan näytti olevan sellainen pieni omituisuus, että rouva oli kieltänyt lapsiaan tulemasta meille, mutta se ei ole äidin mielestä mitenkään outoa. Psyykestähän löytyy paljonkin selitysmalleja moiseen kontrollinhaluun.

No, sitten äiti oli putsaamassa kasvimaata, kyykisteli ja voimisteli rehevän kasvuston kimpussa, kun minä juoksen kauhusta väristen ja hirveästi huutaen kotiin. Juoksin suoraa päätä äidin syliin, vaatimalla vaadin että nyt minun on päästävä syliin. Ja roikuin äidissä kiinni suorastaan vimmaisesti, kaikilla voimillani, kun äiti koetti laskea minut takaisin maahan. Minä valitin kaikkien tuhansien kyynelten lomasta: "Lasten isä uhkaa viillellä minua puukolla!"

Äiti ei meinannut saada ensin selvää eikä varsinkaan meinannut käsittää mistä on kyse, mutta varsin pian pihamaalla hän jo oivalsi: Naapurin rouva poistui meiltä turhautuneena, koska ei halustaan huolimatta päässyt esittämään leipäveistä palauttaessaan moraalista ylemmyyttä, vaan äiti otti oitis tilanteen haltuunsa ja yksiselitteisesti kieltäytyi äitien välisestä normatiivisesta keskustelutyylistä, tietystä voivotteludiskurssista, jossa hävetään omaa huonoutta äitinä. Minun äitini ei sellaiseen typeryyteen ikinä suostu, mutta kulttuuri elää näköjään vieläkin vahvana (äitini tosin ei sellaisissa piireissä liiku, jossa tuollaista häpeämisen kulttuuria ja itsetunnottomuuden diskurssia pääsisi harjoittamaan).

Rouva on äidin käsityksen mukaan aivan varmasti paheksunut ja moralisoinut äitiäni aviomiehelleen eli siis naapurin herralle. Niinpä herra halusi psykonalyysin käyttämän transferenssi-termin mukaisesti antaa opetuksen äidille, mutta transferenssissähän käytetään välikappaletta (eli minua, lasta), koska oikea kohde ei ole saatavilla. Isä siis halusi rouvan frustraation perusteella opettaa äitiäni, joka ei rouvan suunnattomaksi harmiksi asettunut siihen kaavaan, jonka leipäveistä palauttanut rouva oli varannut äidille.

Tämähän ei ole ensimmäinen kerta kun lapsi joutuu transferenssissä välikappaleeksi, toimimaan syyttömänä maalitauluna, kun aikuiset eivät voi suoraan keskenään selviä välejään.

Nyt äiti on herkutellut erilaisilla kommentointivaihtoehdoilla, joilla hän voi aloittaa rouvan ja mieluummin tietysti itse herran kanssa hyvin mielenkiintoisen keskustelun. Äiti voi lausua vaikkapa: "Oliko teillä puukkotappelu lauantai-iltana; Tuukka juoksi teiltä pelosta suunniltaan ja kertoi että isä uhkaa viillellä häntä puukolla. Ajattelin soittaa poliisit paikalle, jos meneillään on vakavampikin lauantai-illan harrastus, perheväkivaltaan on toki syytä puuttua ja siihen heti puutunkin jos vain aihetta on. Mutta sitten ajattelin, että ehkä kyse oli vaikkapa suomalaisesta versiosta jostain kansainvälisestä vuorovaikutuspelistä. Meillä kun viestitään usein puukoilla, kun toisissa maissa tyydytään esimerkiksi noppaan ja korttipakkaan."

Peloissani nimittäin todella olin. En koskaan ole säikähtänyt yhtä pahasti. Minähän tiedän jo omien kokemusteni perusteella, kuinka vaarallinen puukko on.

Äiti muuten ihmetteli sitä, kuinka osasin käyttää puukkoa karkuun juostessani ilmaisua "viillellä puukolla". Isä oli selvästi sitä käyttänyt, ja minäkin sen vihdoin opin siinä tilanteessa, rauhallisena kesäiltana naapurissa.

Näin ne ikuiset ja alati mehevät naapuririidat alkavat: fakkiutuneista toimintamalleista (erityisesti äidin rooli, sukupuolten roolit ja ehkä myös tietynlainen porvarillisen perheen ihannemalli sanelee niiden hölmöjen toimintaa, jotka eivät välitä käyttää omia aivojaan ajattelemiseen, vaan imevät kiitollisena kaiken itseensä) ja roolimallit oppineen ja sisäistäneen ihmisen ylemmyydentunteesta, jonka perusteella hänellä on oikeus sanella muille miten pitää elää, mikä siis on hyvää elämää ja mikä huonoa.

Uimarannan lelupoliisit

2006-06-22T11:04:00.000+02:00

Kummitätini Liisa soitti eilen illalla ja minä riistin heti puhelimen äidin kädestä. Sitten painelin pihalle juttelemaan, samalla kaivoin kaivinkoneella. Minusta on jotenkin niin hienoa puhua puhelimessa ja puuhata samaan aikaan jotain, kävellä ympäriinsä tai räplätä jotain lelua. Se kai vaikuttaa niin ammattimaiselta.

Liisa kyseli milloin tulemme Lappiin. Ehkä joku päivä, näitä liikkumisia meillä ei ole tapana etukäteen suunnitella eikä erityisesti valmistella. Lähdemme reissuun ilman varoitusaikaa. Spontaanius ennen kaikkea. Nopeat lähdöt ovat parhaita. Suunnittelu on aloittelijoiden hommaa.

Leikin paljon toisten lasten kanssa ulkona, mutta koska olen yleensä nuorin, minua kiusataan. Pari päivää sitten tuli itkeskellen äidin luo ja valitin että lapset olivat panneet minut pönttöön. Sen on täytynyt olla jokin roskapönttö. Vanhin lapsista auttoi minut pois pöntöstä. Oli sekin draamaa. Isommat koettavat koko ajan haastaa minua. Minä kun en ole itkupilli, joten minua ei helpolla saa ärsyyntymään ja reagoimaan. Otan aina paljon vastaan ennen kuin hermostun.

Silmälläpidon alla, katseen tavoitettavissa en voi olla koko ajan. Lasten kanssa teen paljon pieniä seikkailuja. Äitiä inhottaa kaikenlainen tontin rajojen piirtäminen, mitä muuten lapset yllättävän paljon harrastavat. Äiti on ollut kovin hämmästynyt, että lapset koettavat rajoittaa toistensa liikkumista vetoamalla siihen, että tämä on meidän piha, vaikka kyseessä olisi yleinen rivitalon parkkipaikka tai leikkikenttä. Naurettavaa.
Sama korttelipoliisitoiminta jatkuu uimarannalla leluvahdin roolissa. Leluvahteina toimivat näköjään innokkaasti myös vanhemmat. Äidit ja varmaan myös isät reagoivat nopeasti, kun perheen ulkopuolinen lapsi ottaa lelun. Tosi herkkää. Äidin mielestä lelut pitää kaataa rannalle kaikkien leikittäväksi, kun uimaan on saavuttu, ja lähtiessä kamppeet vain kerätään mukaan. So simple as that. Lelupoliisiksi hän ei ryhdy ja suhtautuu hyvin halveksivasti tuollaista alhaiseen omaisuuden vahtimiseen. Hän ei viitsi vaivautua edes osallistumaan leluista ja niiden omistajista käytävään "keskusteluun". Että kaikesta sitä pitääkin tekemällä tehdä Omaisuutta!

Karkumatkalla ei ollut ongelmia

2006-06-20T13:57:00.000+02:00

Mummi kyseli puhelimitse mitä kaikkea olen kertonut viime viikkoisesta karkumatkastani, josta sukeutui oikein kunnon hikilenkki pyörän selässä. Äiti vastasi hämmästelleensä, että eipä Tuukka ole juurikaan reissua kommentoinut; se tarkoittaa tietysti sitä että kaikki meni suunnitelmieni mukaan. Mikään ei minua säikäyttänyt, enkä ollut missään vaiheessa pulassa. Kaaduin kyllä kerran ja siitä olenkin puhunut. Äidin mielestä oli hauskaa, kun kerroin erään mummon auttaneen minua muksahtamisen jälkeen. Mummo. Tuota sanaa käytin nyt ensi kerran yleissanana vanhemmasta naishenkilöstä - ilmeisesti sellaista oli kyse. Minulla on jo olemassa melko pätevä sanavarasto ja vieraita kieliäkin opin helposti lausekaupalla. Ihan ältsin helppo oli oppia esimerkiksi Hard rock hallelujah!

Hienon anatomisen ilmaisun pamautin kaikkien hämmästykseksi lauantaina. Naapurin tyttö kyseli kuinka suuri jalka minulla on. Äiti sanoi, että taitaa olla nykyään 26. Minä täsmensin, että minulla on rintava jalka. Äiti oli yllättynyt täsmätermistäni.

Niin, kolmen kilsan mittainen pyöräilyni sujui niin juohevasti, että en ehtinyt hämmentyä mistään, vaikka yksin sotkin lähes loppuun asti. Jalkapalloharjoituksiin matkalla ollut Miikka poimi minut lopulta ohjaukseensa ja opasti viimeisen suojatien yli. Sitten olinkin jo määränpäässäni, leikkikentällä, jossa äiti hämmästyneenä oli minua tervehtimässä. Oikeastaan hän oli jo suojatien toisella puolella minua vastassa.

Aloitteellisuuteni on perua molemmilta vanhemmiltani, mutta tämä kylmäpäisyys tulee äidiltä. En panikoi enkä antaudu hysteriaan, mutta kuumakalle olen. Se taas on isäni piirre. Me olemme molemmat tulistujia, vähintään pari kertaa päivässä on ihan kohtuullinen määrä harjoittaa tätä taitoa. Sitten lauhdumme ja lepymme silmänräpäyksessä. Äidin mielestä tuo kuumuminen on aina yhtä mielenkiintoista, se on spektaakkeli. Kunnon viihdettä siis.

Aktiivisuuden ja aloitteellisuuden kruunaa ihmisten seurassa toimiessa se, että olen hyvin seurallinen. Rupean helposti juttusille ja haastan ihmisiä leikkimään. Seurustelutaito on enemmän isäni luonteenpiirre - äiti on enemmän taipuvainen erakkouteen, mutta ujo hän ei ole. Parasta mitä äiti tietää on olla yksin jokin hyvä rupeama, vaikkapa muutama tunti kerrallaan. Oikeastaan tämä aktiivisuus ihmisten parissa on hyvin ominaista myös äidille, mutta hän ei koe olevansa seurallinen tavalla, joka on sopuisaa, myöntyisää ja taipuisaa. Äiti ei ole kovin miellyttämishaluinen. Hänestä poikkiteloin asettuminen kun on aina niin älyttömän jännittävää ja tehokasta.

Minä olen tarinaniskijä porukassa ja nautin seurasta. Piipahdimme sunnuntai-iltana myöhään Kangasniemellä (onpa muuten kaunis pitäjä, sitä ei ole turhaan valittu Suomen kauneimmaksi) tervehtimässä kunnan uutta asukkia, Jussia. Jussi esitteli äijämäisiä kavereitaan ja siinä minä pelleilin kaikkien jätkien keskellä. Meillä oli hauskaa! Ja minä olin varmasti aivan yhtä äijä kuin ne muutkin. Siinä ei kolmen vuoden vaatimaton ikä tunnu haittana.
Jussi tuntui notkahtaneen nesteeseen, kovin punaviinipitoiselle dieetille. Äiti pureskeli sunnuntaina poislähtiessään havaintojaan ja päätti, että hän esittää Jussille hyvin pelkistetysti näkemyksensä viinanjuonnista. Alkoholi näyttää jo rappeuttavan miestä. Äiti puhuu lappilaisen suoranuottisesti, pyöristelemättä, ja Jussi lappilaisena tyylilajin varmasti ymmärtää.

Jussi tykkäsi minusta, tietysti. Olimme tavanneet viimeksi Sodankylässä, kun olin kolme kuukautta vanha. Hän antoi minulle hyviä oikeita työkaluja, muun muassa taskulamppunakin toimivan rasian, jossa on ruuvimeisseleitä ja teriä.

Näinä hellepäivinä uimarannalla sujahtaa äkkiä monta tuntia. Minä olen muuten tosi rasittava, kun heitän toisten päälle koko ajan hiekkaa ja räiskyttelen vettä. Mutta tuo on sellaista primitiivistä mukaan haastamista, koetan saada lapset leikkimään kanssani. No, ei se kuitenkaan noilla menetelmillä onnistu.

Netistä löytyy kun selaa. Pieni kastekuvani on Suonenjoen seurakunnan sivulla, klikkaa hakemistosta lapsityö. Rautalammen kirkkoherra Raimo Jalkanen ammentaa kuvassa päähäni vettä. Olen kuvassa kuusi viikkoa vanha. Minä lojun Juha-enon käsivarsilla. Kuulostaa tosi passiiviselta; enpä ole sittemmin noin siististi käyttäytynytkään kun olen saanut olla kinkereillä mukana. Suonenjoen srk:n sivustolla saattaa olla muitakin kuvia minusta, pitääpä perehtyä. Mummin hellu Ismo päivittää sivuja.

Kastekuvassa valonsäde osuu tuolla dramaattisella hetkellä jykevään kallooni.

Pitää vielä mainita, että lempipiisini on tällä hetkellä ihan ylivoimaisesti Popedan Sukset. Rupean itkemään, jos sitä ei soiteta mulle.

Ai jaa, ja mummista löytyy ainakin kaksi kuvaa Suonenjoen seurakunnan sivuilta, kohdasta kirpputori (hakemisto ---> yleistä ---> kirpputori). Totesin hänelle eilen puhelimessa, että sinun pitää tulla meille ja minä haluan nukkua sinun vieressäsi! Minä olen kova poika organisoimaan.

Traktorilla uimaan

2006-06-18T17:40:00.000+02:00

Mä olen lähdössä rannalle Oulan kanssa. Oula syö vielä appelsiiniaan. Oikeastaan olimme menossa vain leikkikentälle, kokeilemaan vänkäriä ja kaikkia kiipeilytelineitä, mutta päädyimme sitten kuitenkin Nieluslampeen. Siellä meillä oli tosi hauskaa!

Oulan traktori kippasi taaksepäin matkalla ylämäessä niin, että poika lensi selälleen. Sattuihan se. Minulla pysyi päivän kuumuudesta huolimatta huumori hyvänä.

Oula on kova poika uimaan. Minä, komea blondi, olen vasemmalla ja Oula oikealla. Täällä Mikkelissä on ollut hirmu lämmin päivä. Oula väsyikin tämän uintireissun takia niin perusteellisesti, että poislähdön vuoksi seurasi hurja sanaharkka. Oula kun ei olisi antanut periksi millään. No, väsymystä se vain oli. Äijä nukkui uintireissun päälle kolme tuntia. Ja minä söin sillä aikaa kaikki jäätelöt!

Tsiigatkaa muuten minun kesärusketustani! Olen nyt aivan ältsin komea, kaikki ihana blondiuteni korostuu nyt maksimaalisesti. Olen kyllä aina, keskellä talveakin, perusruskea tai -punakka, koska syön niin paljon karoteenipitoisia vihanneksia ja hedelmiä, eli kaikkea keltaista, oranssia, punaista ja vihreää. Äidin teorian mukaan karoteeni antaa minulle värin, sillä äiti itsekään ei ole koskaan kalpea.

Olemme täällä Minnan ja Oulan lukeneet tänään huolella Minnan tädin Bertan blogia. Varttunut nainen on nimittäin ollut jo muutaman kuukauden opiskelemassa Yhdysvalloissa, Floridassa. Berttakin on somistanut päiväkirjaansa valokuvin. Äiti muistaa kerran kuulleensa radiouutisista Bertan haastattelun, hän on sellainen tietokoneiden arkikäytön asiantuntija. Virallinen titteli taitaa olla atk-ope tai jotain sinne päin.

Olimme muuten tänään vähällä mennä täällä Mikkelissä sijaitsevaan Anjan puistoon, josta äiti muistaa nähneensä tv-ohjelman ehkä 15 vuotta sitten. Puutarhan omin käsin rakentanut uuttera ja omalaatuinen Anja Laaksonen jäi äidin mieleen elävästi. Taiteilijatyyppi.

Oula ihastui formularotsiinsa

2006-06-18T11:59:00.000+02:00

Olen Mikkelissä Oulan luona. Hänellä on aivan ihana tikaspaloauto, jonka kanssa olen puuhaillut täällä ennenkin. Kömmin paloauto kainalossa viime yönä sänkyynkin. Iso vehje osoittautui niin hankalaksi, että luovuin siitä - lopulta - suosiolla.

Oula on jo hiukan ehtinyt tutustua uuteen formulatakkiinsa. Se näyttää ihan hyvältä hänenkin päällään. Oula osasi heti pongata kaikenlaisia mainoksia takin hihasta. Hän tiesi oikean terminkin: mainoksia!

Oula lähtee kesän kuluessa Lappiin, mummolaan. Minä tulen varmasti vielä kuluvan kesän aikana tänne Mikkeliin takaisin.

Ja nyt olemme menossa laskemaan vänkärillä leikkipuistoon. Minun ei tarvitse nyt suunnitella mitään omatoimista pyöräilyreissua leikkipaikalle, kun ihmiset ovat valmiit viemään sinne pyytämättäkin. Viimeksi muuten, kun karkasin ja pyöräilin yksin sen kolme kilometriä, tinkasin vielä kotiin lähtiessä, että haluan sitten ajaa yksin takaisinkin! Siinä sitten otettiin taas miehestä mittaa, äiti jäähdytteli tilannetta vielä muutaman kiipeilytelineen äärellä, kunnes olin valmis suostumaan että mennään autolla vaan. Sanoin sen ihan oma-aloitteisesti. Lupasin, että pyörä voidaan laittaa autoon. Alkoihan siinä vaiheessa jo kilometrit ja väsymys painaa.

Kuvassa olen jonkin vaippailijavauvan kanssa reilu viikko sitten. Eli ihan tuore otos. Olen aivan älyttömän terhakka tuossa hiekan kaivamisessa. Minä pidin tällekin vauvalle vähän show'ta - siitähän ne pienet tykkäävät. Minusta pienempiin ei kannata suhtautua väheksyen, koska heistä saa aina hyvän yleisön.

Karkasin kolmen kilsan päähän!

2006-06-16T11:33:00.000+02:00

Karkasin eilen aikuisten huomasta. Nousin satulaan ja pyöräilin KOLME KILOMETRIÄ leikkipuistoon, joka on suosikkini. Olin vähän aiemmin samana päivänä jo käynyt siellä pitkään leikkimässä, mutta niin vain ihastuin vänkäri-nimiseen laitteeseen, että oli pakko lähteä takaisin. Miikka-niminen nuorimies ohjasi minua suojelevasti suojatien yli, kun äiti oli saapunut puistoon minua odottelemaan. Olin nimittäin käynyt ensin, ennen puistoon menoa kaupassa - ainakin niin minä äidille asiaa selitin. Herra yksin tietää missä oikeasti olin käynyt. Kaupassa sitten varmaan.

Ajella huruuttelin tuon kolme kilsaa tosi nopeasti. Äiti ehti hätäisesti hätyytellä etsintäpartioita liikkeelle, kun hän tajusi ettei poika lähimaastosta löydy. Se on lähtenyt kauas. Niinpä äiti polkaisi auton käyntiin ja ajoi lempipuistooni. Sinnehän minä sitten suvaitsin saapua, kun äiti oli jo minua vastassa.

Siinä meni sitten ilta ihmetellessä kuinka aikaansaapa, omatoiminen, rohkea ja hyväkuntoinen olen! Kolme kilsaa on pikku juttu minulle, vaikka isoja mäkiäkin matkalla riittää. Puhumattakaan muuten vaarallisista risteyksistä ja sillan penkereistä ja äkkijyrkistä törmistä. Ainoa onnenamuletti matkallani oli oikeastaan vain oranssi korkella liehuva lippu, joka on kiinnitetty pyörääni.

Olen minä kyllä melkoinen paketti. Huh. Äiti onkin puhunut jo kauan, että tälle pojalle kehittyy hurja luonto. Ai että kehittyy, sellainen minulla on jo. Minä en jää ihmettelemään. Enkä suostu olemaan paikallani. Olen samanlainen sähköjänis kuin on äitikin - ja varmasti olen perinyt liikunnallisuutta vähän kaikilta esi-isiltäni.

Onneksi en joutunut karkureissullani hankaluuksiin. Vain yksi mustelma on otsassani, ja sille selitykseksi annoin sen, että kaaduin pyörälläni. (Niin, ja silti jatkoin urheasti matkaa...) Osaan kyllä kertoa minkänimisiä ovat äitini ja isäni, ja että olen Tuukka Latvala, kolmevuotias, mutta eipä noilla tiedoilla tosiaankaan kotiin kovin helposti löydä, jos joku aikuinen olisi alkanut ihmetellä yksin polkevaa pikkupoikaa.

Tänä viikonloppuna taidan muuten viedä formulatakin Oulalle, kolme vuotta näinä päivinä täyttävälle kaverilleni. Minulla on ihan samanlainen kledju. Ihanaa. Me ollaan Oulan kanssa tosi näyttäviä Ferrari-rotseissamme. Äiti kyllä alkoi jälkeenpäin ihmetellä, että no miksi pojille ei ostettu Renault-takkeja, jos kerran nekin ovat keltasinisinä iloisen värisiä... Että Ferrari, miten masentavan banaalia, tavallaan.

Marlboro kills

2006-06-09T12:53:00.000+02:00

Nyt minulla on uusi Ferrari-formulatakki, punainen. Aikomus oli ostaa kyllä Mersun formulatakki, mutta minulle sopii paremmin punainen. Nyt selässäni lukee Michael Schumacher ja hihoissa on Marlboron mainokset. Aiomme tuunata takin; selkään lisätään jokin kiva huomautus Schumacherin alle ja hihoihin tulee varmaankin Marlborolle täsmennykseksi, että se aine tappaa.

Olen aivan lääpälläni rotsiini, on se niin makee. Ikätoverini ja ystäväni Oula sai ihan samanlaisen.

Ouvö mäynits

2006-05-22T12:02:00.000+02:00

Opin kohta ajamaan ilman apurattaita. Siltä se näyttää. Oikealta puolelta apuratas on jo melkein irronnut, koska ruuvia ei ole kiristetty. Niinpä olen joutunut oikein taistelemaan tasapainon kanssa.

Ensimmäinen pyöräilykesä tuo jo ajotaidon! Siirryn siis jo kaksipyöräiseen. Minulla onkin jo paljon suunnitelmia oikean moottoripyörän varalle - kehittelen nimittäin kaikenlaisista tavaroista ja ihmisistä itselleni ajokin. Eniten tykkään istua maassa makaavan ihmisen päälle ja siinä sitten alan päristellä ja kallistella. Se kallistelu onkin koko ajamisen juju. Tosi hauskaa.

Näin muuten pyöräillessäni "Mika Kallion" TB:n kylmäasemalla tankilla! Olin ihan varma, että tuo on Mika Kallio. (No ei se oikeasti ollut.)

Ajamisen lisäksi harjoittelen mielelläni myös rokkaamista. Viimeksi päivityksestäni jäi pois sellainen tärkeä asia, että treenaan rokkiuskottavaa esiintymistä laulamalla mikrofoniin. Mikkinä on paksu tussi. Ihmiset ovat aivan ihmeissään mistä minä olen moisen staran karisman oppinut. Karjun keuhkot auki ja silloin lähtee mahtava rääkäisy. Viime viikon huusin Hard rock hallelujaa, nyt ehkä palaan takaisin vahvaan piisiini Ouvö mäynits, joka menee Nelosen Pulmuset-sarjan tunnusmusiikin sävelin. Minusta Love and marriage, kuten laulussa oikeasti sanotaan, kuulostaa ihan ouvö mäynitsiltä.

Olen rokkari, hallelujaa!!!

2006-05-20T12:30:00.000+02:00

Hard rock hallelujaa!!!!! AAAARGH... Minä kajautan tuo piisin nimen aina voimalla ulos, huutelen iltakaudet kotona, pihalla ja puutarhassa euroviisuedustajamme sanomaa. Tunnistan Lordin kaikista kuvista. Kirjastossa törmäsin ihastuksekseni Vapaa-ajattelijoiden lehteen, jonka kansikuvapoikana Lordi poseeraa. Huusin heti kaikille, että Hard rock hallelujaa! Minusta tuota ei voi todeta vaisulla äänellä.

Tänään luin ensimmäisen kerran elämässäni sanomalehteä, oikein isoa sivukokoa, broadsheetiä. Nimittäin, kuljin ympäri kämppää Helsinsin Sanomien kulttuuriosasto (?) mukanani ja ihailin suurta, puolen sivun kokoista Lordin kuvaa.

Niin kova kaikenlaisen musiikin fanittaja olen, että katson aivan pomminvarmasti Euroviisut tänä iltana alusta loppuun. Istun tuolissa ja tapitan intensiivisesti.

Olen rokkijätkä. Varmistelen toisinaan aina äidiltä, että saanhan minä olla "rokki"? Asiaan kun liittyy jotain hämärää - ilmeisesti rokkaaminen ei ole lasten peruspuuhia kuten karamelliaskin tyhjentäminen. Siitä puheenollen, olen kehittänyt mairean tyylin karkkiostoksilla käydessäni. Totean hyvin viattomaan sävyyn, että minä tulin jälleen ostaneeksi vähän karkkeja, kun astelen rahoittajan kanssa kassalle. Usein minulla on pikkuinen askillinen Puuha Pete -hedelmäkarkkeja. Eilen nykäisin ylhäältä suurin ponnistuksin Fazerin parhaat - karkkipussin. Äiti ei vieläkään tajua miten ylsin niin korkealle.

Puristan itse mehut

2006-05-18T11:10:00.000+02:00

Riitta antoi pakastimestaan meille lauantaina litran verran mustaherukkamehua, jota olen nyt juonut päivittäin. Se on puristettua, mutta mahdollisesti kuitenkin kuumennettua, pastöroitua. Osa hänen mehuistaan on kuumennettua, osa ei, vaikea sanoa kumpaan tämä kuuluu.
Mustaherukkamehu on mehuista varmasti yksi parhaita. Emme ole enää vähään aikaan ostaneet kaupasta valmiita teollisia tuoremehuja, vaan juomme näitä erilaisia puristettuja mehuja. Appelsiineja saa kaupasta helposti euron kilohintaan ja niiden laatu on ollut hyvä. Puristamme itse niistä nesteet pois.

Olen kova lukemaan kirjoja. Eilen illalla nukahdin kätevästi sillä tavalla, että selasin Richard Scarryn kirjaa autoista ja kulkupeleistä ja sitten vaivuin uneen. Olen aika viisaan näköinen, kun hartaasti tutkin sitä.

Kaljutukka-Tuukka

2006-05-12T11:42:00.000+02:00

Nyt olen kalju-Tuukka. Riitan mies Osmo ajoi eilen komean kalloni paljaaksi, ei edes sänkeä jäänyt. No, ehkä sellainen milli, mutta ei missään tapauksessa kahta milliä. Pääni on nytkin tosi komea, sillä se muodokas kuula. Olen ison jätkän näköinen, sellainen voimiensa tunnossa oleva inttipoika, joka ei pahemmin välitä jäädä miettimään mitähän siellä oikeasti tulee vastaan...

Olin eilen parturoitavana Riitan ja Osmon puutarhassa. Äiti sai Riitalta paljon taimia ja rönsyjä, aivan hullaantunut äiti oli esimerkiksi minttuun. Se on helppohoitoinen, leviää vauhdilla ja ah niin ihanaa yrittiteeaineksena.

Villivihannekset ovat tärkeitä "viljelykasveja". Niinpä esimerkiksi erään mansikantaimen paikalla kasvaa nyt voikukkapehko, kunnes siihenkin saadaan oikeaa mansikkaa. Meillä on syöty jo pari viikkoa voikukanlehtiä ja sittemmin myös nokkosta. Poimulehteä ei vielä näy, mutta Riitan ja Osmon pihalla oli jo. Siellä oli myös jäniskoira (beagle) Lulu, jonka kanssa leikin riemuissani. Lulu kulki ensin häntä jalkojen välissä, mutta reipastui nopeasti.

Pääni ajettiin myös viime kesänä, sen teki äidin tuttava Suonenjoella. Kuvassa näkyy jo kuontalo kasvaneen.

Riitta kehuu minua

2006-05-11T12:32:00.000+02:00

Riitta hämmästeli mummilleni, kuinka omatoiminen ja aktiivinen olen. Minusta onnistuu yksinkertaisesti kaikki, tavalla tai toisella. Olen nimittäin hyvin neuvokas - joo, nimenomaan tuo sana kuvaa minua parhaiten. Riitta vertasi minua omaan lapsenlapseensa, hänen tyttärellään on minua ainakin reilun vuoden vanhempi Touko-poika, joka ei Riitan mielestä touhuile yhtä paljon kuin minä. Touko on kuulema "passattu pilalle", toisinsanoen häntä on äiti enemmän auttanut kuin minua. No, varmasti hän on hyvin tavallinen poika, ja tuskin pitäisin häntä saamattomana.

Minun neuvokkuuteni salaisuus onkin juuri tuossa, että äiti kannustaa minua itse etsimään ratkaisuja. Hänen mielestään nämä ratkaisut saavat periaatteessa olla mitä vain, kunhan ympäristö ja toiset ihmiset eivät tärvelly. Yleensä osaan tehdä just niin kuin aikuisetkin, se on se mallioppiminen joka pikkupojan tiellä pitää, ettei tarvitse kulkea ojassa tai tien reunan pusikossa.

Riitan kiittelevät ja ihastelevat kommentit ovat suorastaan herkullisia, sillä hän on tehnyt pitkän uran päiväkodin johtajana. Hänen lisäkseen olen toki saanut paljon kehuja myös muilta aikuisilta. Minulla kun on aina jokin projekti meneillään. Eilen illalla mummi otti jalastaan uudet lenkkarit. Minä huudahdin, että odota minä autan sinua! Kiikutin hänen eteensä nopeasti kenkien pakkauslaatikon, josta hän oli edellisenä päivänä uutukaiset kenkänsä ottanut. Mummi oli hiukan hämmästynyt, mutta laittoi kenkät kiltisti pahvilaatikkoon.

Minä osaan nämä hommat.

Riitta on kannustanut meitä tekemään omalle pihallemme hiekkalaatikon. Helsingissä asuessaan hän rakensi hiekkalaatikon Touko-pojalle. Riitan taidolla suunnittelemaa pihaa on kuulema kuvattu multafirman mainoslehteen ja peräti hiekkalaatikostakin löytyy julkaistuja kuvia. Jaaha, pitääpä etsiskellä...

Risusta Mersuun tähti

2006-05-10T11:50:00.000+02:00

Olen tuunannut autoa.

Mersuissa töröttää keulalla tuulta halkomassa tähti, siis mersukielellä johtotähti. Huomasin, että poikkimennyttä johtotähteä ei ollut korjattu, siis ostettu uutta tilalle, joten ajattelin että teenpä asialle jotain. Laitoin tilalle risun, ja fiksailusta tulikin oikein komea. Riensin heti ilmoittamaan, että nyt on Mersussa uusi tähti! Sainkin kovasti kehuja neuvokkuudestani.

Mersun katu- ja proletaariuskottavuus vankistui heti ja näin helposti. Mersu kävi eilen uuden johtotähtensä kanssa Jyväskylässä ja kilsoja kertyi toistasataa. Asentamani tähti pysyi paikoillaan, vaikka vastatuuli sitä hiukan pyöritteli. Kyllä se risu oli komea! Ja pitkä! Ainakin 30 senttiä.

Mersujen laatu laskee teknistymisen edistyessä hämmästyttävällä tavalla. Johtotähtikin on vain muovia näissä uusimmissa malleissa. Siksi se napsahtelee poikki lunta puhdistettaessa, jollei joku vandaali ole sitä jo aiemmin ehtinyt katkaista silkkaa huvittelun haluaan. (Helsingin keskustan alueella, esim. Kruununhaassa joku katkoi viime vuonna urakalla tähtiä.) Risu on siksi jo lähes laatuisa vaihtoehto johtotähden korvikkeeksi.

Viime päivityksessäni kehuin, kuinka suhtaudun suojelevasti pienempiini, vaikka isommat tuppaavat kiusaamaan minua. Se on muuten ihan totta. Viimeisin todistus asiasta on kirjastoreissulta, kun kohtasin hyllyjen välissä ihanan tytön nimeltä Saaga. Olen sellainen ekstrovertti pelle, että alan heti pitää pikkutytöille show'ta, mutta kun olin saanut esiteltyä hänelle sandaalini, kerroin reippaalla äänellä, että minä olen sitten Tuukka Latvala, olen kolmevuotias! Kaksivuotias Saaga oli ihmeissään, eikä saanut sanaa suustaan, mutta seurasi esitystäni kiinnostuneena.

Tosiäijä

2006-05-08T11:07:00.000+02:00

Minä olen melko miehekäs pikkuäijä. Jo meissä pikkupojissa on sellaista miehekkyyttä, joka pitää osata helliä ja hoivata, jotta se vankistui ja kasvaisi komeana. Sukupuolen mukanaan tuomia piirteitä täytyy käyttää energiana ja mahdollisuuksien luojana, ei kahlitsevana umpiona, jossa kaikkien samaa sukupuolta olevien pitää osata käyttäytyä tietyn kulttuurisen normiston mukaan. En varmaankaan rupea miksikään radikaaliksi pullanleipojaksi ja tuutulaulujen laulajaksi, mutta jotain hauskaa kannattaa aina ideoida. Eräs on hameen ja mekon käyttö. Käytän äidin pikkuriikkisiä t-paitoja mekkoinani - ihan tyylikästä! Äiti ostelee usein lastenkokoja itselleen, joten muutaman vuoden päästä senttikoot ovat minulle oikeastikin sopivia.

Tykkään myös hoivata vauvanukkeani, olen kertonut tyypistä ennenkin. Vauvalla on iso pää ja raajat ovat melkoisen surkastuneet, mutta sen ilme on hellyttävä. Hoivaan vauvaa sylissäni ja kyselen hoivapuuskan iskiessä missä minun vauva on.

Muuten olen hyvin poikamainen. Ärisen ja mörisen matalalla äänellä, se on suuri huvini. Leikin tiikeriä ja karjaisen miehekkäästi. Matalalla äänellä puhuminen muuten naurattaa aina kuulijoitani.
Minulle on muodostunut jo oma kaveripiiri. He ovat minua vanhempia, joten voitte arvata että he ovat aina tönimässä ja kiusaamassa juuri minua. Minä en oikeastaan välitä siitä, seison jämäkästi ja ajattelen että siinäpähän tuuppikoon. En oikeastaan ymmärrä miksi minua tönitään, koska itse suhtaudun aina hyvin suojelevasti pienempiin. Olen aina pitänyt kovasti nuorempien kanssa leikkimisestä. Itseasiassa oikein kiikaroin missä "vauvat" liikkuvat. Pienempien suojelukin saattaa olla miehekäs piirre, vaikka meidän kulttuurissamme sitä ei oikeastaan ihan niin mielletä.

Se, että pärjään pikkuisten kanssa kertoo varmaankin empatian kyvystäni. Se on aina ollut vahva puoleni.

Kuvasta muuten näkyy, että viimekesäiset sandaalini menivät äkkiä pieneksi. Äiti kuvasi minua palatessamme uimastadionilta.

Kiipesin omenapuuhun

2006-05-05T11:03:00.000+02:00

Eiliseen isäteemaan liittyen tuli mieleen vielä yksi hauska pikku episodi. Meille tuli taas tilauksesta pari mottia koivuklapeja, jotka Klapinetin Jari Niemistö toi pihaamme. Hänellä on kuorma-auto, jonka lavalta nosturi hoiteli alas pari säkillistä polttopuuta.

Kiireinen Jari selvisi hommasta noin minuutissa ja lähti taas matkaan. Minä ihmettelin jälkeenpäin moista vauhtia ja kyselin: "Miksi se isä kävi meidän pihassa?" Äiti ymmärsi melkein heti ketä minä tarkoitin ja sanoi että ei Jari ole sinun isäsi. Jarilla on kyllä kaksi pikku poikaa (?), vanhempi on suunnilleen minun ikäiseni. Niin, kyllä minä isät tunnistan!

Isät ovat aina sellaisia, jotka ovat voimakkaita ja heillä on jokin valtava kulkuväline. (Sekin kuvaa sitä vahvuutta.)

Olen muuten tekninen tyyppi. Minä osaan jo säätää monia välineitä ja pystyn korjailemaankin rikki mennyttä. Pyöräni takaosassa on kiinni sauva, josta aikuinen voi työntää minua. Olen tarkka siitä, että sauva ei saa olla vinossa. Joku ruuvi taitaa kaivata kiristämistä ja se sauva lipsahtaa helposti sivuun. Selässäni on silmät, koska huomautan heti että oikaise keppi suoraan. Ensimmäisellä kerralla minun piti itse näyttää miten se oikaistaan (otin kiinni pyörän hållarista eli tavaratelineestä ja toisella kädellä sauvasta ja kiskaisin sen suoraan näyttävästi hampaat irvessä). Äiti äimisteli vieressä että mitä sä nyt teet. Kyllä se heti oivalsi, että ai jaa, tosiaan, keppihän oli vinossa!

Minä tiedän nämä hommat.

Kiipesin eilen omenapuuhun. Muissa puissa olen kiipeillyt jo koko kevään, mutta näky omppupuussa oli jotenkin surrealistinen. Äiti käppäili nurtsilla ja katseli että mihin olen mennyt. Sitten hän nosti hiukan katsettaan ja näki että puussahan minä. Näytin aivan apinalta. Tilanne oli siksi niin hauska, koska äidille ei ollut tullut mieleen, että tuohonkin puuhun voi kiivetä.

Olen muuten nykyään jatkuvasti niin rapainen, että kauppareissullakaan ei ole lainkaan kummallista jos peppu on mustana ja kengät märkänä. Minä olen aina likainen. Ja sentään vaatteitakin tulee vaihdettua monta kertaa päivässä.

Kuvassa olen Helsingin uimastadionilla pitkän uintireissun päätteeksi. Taitaa ottaa jo pattiin joku asia.'

Isä ajaa traktorilla

2006-05-03T11:04:00.000+02:00

Olen kuvassa melkein päivälleen samanikäisen kaverini kanssa, joka on aina ollut tosi suuri poika. Sellainen pieni ruisjätti. Synnytyssaliinkin tuli äkkiä ahdasta, kun hän sukelsi maailmaan.

Puutarhaa on hoidettu meilläkin, kuten tässä Lasipalatsin pihalla Helsingissä. On aina pieni vaara, että leikkaan äidin kukat poikki tai revin taimet mullasta, mutta kukat ovat vielä pärjäilleet ihan kivasti. Meillä kasvaa jo lehtisalaattia ja kesäkukkaseosta, eilen ostimme ruusun (punainen Barcelona) joka pitäisi istuttaa tänään - tai huomenna. Äiti teki aivan hillittömän pensaiden leikkaussavotan viime viikolla. Koura kipeytyi onneksi vasta loppumetreillä, koska hän leikkasi sinnillä viimeiset pensaat. Urakka oli vain saatava joskus päätökseen. Nyt risukasa on pihallamme on ihan järjetön - kun kaikki risut on saatu ensin kerättyä yhteen nippuun. Siitä tulisi hieno vappukokko.

Nyt pitää kertoa eräs hauska juttu. Minua on vähän askarruttanut isä-sanan merkitys. Jossain määrin ymmärrän sen merkityksen ja tajuan että sillä on jotain tekemistä minunkin kanssani. Mutta menen aina vähän sekaisin kun äitini kutsuu omaa isäänsä isäksi, vaikka ukkihan hän on. Ja kaikenlaista tuollaista. Aina ei pysy ihan kärryillä. No, isän olemuksen olen oivaltanut varsin hyvin. Isähän on suojelija ja turva, siksi hänellä täytyy olla kykyjä ja lihaksia. Kevättalvella näin miten suuri traktori teki lumitöitä rivitalon pihalla. Totesin, että minun isäni on vahva; hän ajaa traktorilla. Sitten ihan äskettäin hoksasin, että lumet ovat sulaneet. Niinpä julistin, että minun isäni ajaa keltaisella lavetilla! Rekka-auto on suurimpia juttuja mitä tiedän.

Kuuntelen paljon keskusteluja ja erityisen hyvä olen seuraamaan tv-mainoksia. Tänään totesin ykskaks, että meidän pitäisi ostaa Rominoita. Äiti mietti että mitä hemmettiä... Nopeasti hän äkkäsi, että ai Domino-keksejäkö sinä tarkoitat? Joo, kiljaisin minä. Ne ovat hyviä.

Tv on puheen opettajana huvittavan tärkeässä asemassa. Kerroin viime postauksessani, että mieliohjelmani on "Noora menee naimisiin" - se johtuu siitä, että tulevien jaksojen ennakkomainonta on niin vahvaa. Apinoin näiden mainospalojen puhetta. Ei sillä ole sitten suurta väliä, tuleeko ohjelma katsotuksi vai ei.

Jos oikeaa lempiohjelmaa haetaan, se on varmaankin jokailtainen Keno-lotto, jossa luetellaan Kenon tulokset. Toistan miesäänen perässä kaikki voittonumerot! Neljäkymmentäkolme, seitsemäntoista, kahdeksan, kolmekymmentäkuusi... Juoksen kaukaa, kun kuulen Kenon tunnusmusiikin.

Ihanat pensassakset

2006-04-28T11:06:00.000+02:00

Katson tv:stä muun muassa Sillä silmällä -ohjelman, josta keskiviikkona tuli viimeinen osa. Harmi. Kulttuuristailaaja Mikael hämmästeli, että yksikään heidän oikealle polulle ohjaamistaan heteroista ei juurikaan harrastanut kulttuuria, ei käynyt edes kirjastossa, ei lukenut kirjoja, vaikka juuri lukemisen luulisi olevan helpoin tapa lähestyä hengen nautintoja. Minä käyn kirjastossa monta kertaa viikossa. Luen Puuha-Pete -kirjoja ja päivän tuoreet lehdet, eli Nalle Puh ja Aku Ankka -sarjikset.

Päiväni huipentuu joka ilta siihen, että möyryän ulkosalla aina hämärään asti. Siksi olen aina iltaisin niin väsynyt, että kaikki iltavilli jää väliin. Yleensäkin, kun mietin, en juuri ole iltavilliä harrastanut, koska päivisin ehtii väsymään sen verran perusteellisesti. Myöhään iltaisin tykkään enimmäkseen puuhailla jotain ja seurustella, hirvittävään laukkaan en ryhdy.
Iltavilli-sana tulee Miina Äkkijyrkältä, jota haastateltiin radiossa muutama päivä sitten. Äkkijyrkkä kertoi, että hänen Itä-Suomen alkukarjaa edustavilla vasikoillaan saattaa olla iltavilliä.

Äidin suosikki Sillä Silmällä -miehistä on aina ollut Tommy Kilponen. Hänen touhunsa vaikuttavat tempaavimmilta. Minun suosikkiohjelmani taas on Noora menee naimisiin. Muistutan aina ihmisiä, että tiijä mitä, Noora menee naimisiin!

Tv:stä tarttuu päähäni kaikenlaista. Saatan yhtäkkiä pihahommissa todeta innoissani tyyliin: Toyota Avensis on tehty kaikille teille, meille kaikille suomalaisille!

Mummi kävi meillä ja toi myöhästyneen synttärikakun. Päällä oli kreemiä ja koristeena ruusuja ja jotain juuston näköisiä lastuja. Minä soitin hänelle heti seuraavana päivänä, että mummi, tuopas uusi kakku! Olen kova poika organisoimaan. Ja neuvomaan. Kun äiti joi aamulla puristamaansa appelsiinimehua, minä opastin heti, että otapa pikkulusikka käteen ja lusikoi sieltä kupista kaikki pois. Appelsiinimehussa kun oli kaikki kuitu jäljellä.

Aah! Kesä tulee! Meillä on jo iso osa pensaista leikattu, mutta aivan älytön homma on vielä edessä. Mettätöitä, taimikon harvennusta. Ostimme eilen uudet pensassakset, joita olen himoinnut koko ajan, koetan riistää ne äidin kädestä. Ne ovat ihanat.
Olemme menossa kohtapuoliin metsään tutkimaan onko maasto kuivunut ja etsimään yrttienkeruupaikkoja. Pihasta on jo löytynyt apilaa. Äiti odottaa himoiten mm. poimulehteä. Mutta ehkä mikään ei voita voikukkaa. Minä syön itsekasvatettuja versoja, auringonkukat menevät helposti alas.

Täällä alkaa yleisurheilukoulu kesäkuussa. Jo kolmivuotiaatkin pääsevät mukaan. Saattaa olla, että osallistun. Käyn näyttämässä pallon heiton mallia.

Möyrin pihatöissä

2006-04-25T11:11:00.000+02:00

Kyllä elämä on ihanaa. Vihdoinkin on aurinko ruvennut töihin ja minä olen joka ilta hyvin likainen möyrittyäni pihalla ja muualla ympäristössä. Maa on nyt vihdoinkin kuivunut monista tärkeistä paikoista, joten alan harjoitella jalkapallon maaliin ampumista ja samalla kerralla käyttelen myös talvista jääkiekkomailaani, jolla husin pienempiä palloja.

Pihanhoito on nopeasti päässyyt villiin juoksuun. Nurmikko on kuivahtanut sen verran, että haravointi alkoi nyt - oi miten hienoa kompostiainetta lehdet tarjoavatkaan. Maassa lojuneissa lehdissä on varmasti jo valmiiksi hyvä bakteerikanta, joten lahoaminen käynnistyy äkkiä. Minulle pitää ostaa oma pieni harava; mallista olen oppinut aina paljon, varmasti haravoimisenkin.

Työnjohto lankeaa luontevasti minulle. Heti kun ihmiset ovat menossa pihalle, lenkille tai pihatöihin, minä olen kärkkäästi neuvomassa etusormi pystyssä että ole sitten varovainen! Muista katsoa, ettet kompastu! Minulta löytyy jo neuvo lukuisiin erilaisiin pulmatilanteisiin.

Aivan älytön homma on pensasaidan leikkaamisessa! Leikattavaa riittää. Se vaatii jo voimaakin, ja monenlaisia ihania saksia. Äidillä on yhdet valtavat pitkät sakset, joilla menee poikki vaikka pölli tai tarvittaessa heinäseiväs. Nyt hän himoitsee viimeistelyyn kätevämpiä saksia, sellaisia jotka vaativat enää vain kouravoimia.

Mummi tulee käymään huomenna. Hänen hellunsa Ismo ajaa Tampereelle kokoukseen, jolloin mummi pistäytyy meillä.

Eilen istuttelin äidin kanssa ruukkuihin kasveja, esimerkiksi sipulikasveja kuten dahlian ja anemoneja. Minä leikkasin saksilla poikki yhden auringonkukan, joka oli jo ehtinyt venähtää pitkäksi sisällä ikkunalla. Tein siitä kaksi uutta "kukkaa", jotka tökkäsin multaruukkuun kasvamaan. Äiti katseli lopputulosta ihmeissään: miten tuo auringonkukka on mennyt katki? Mihin se koko kasvi on joutunut? - Ai, sä olet tökännyt sen uuteen purkkiin...

Minä kun olen niin hoksaavainen ja oma-aloitteinen.

Meillä kasvaa muuten melkoisesti mansikkaa. Mansikanpoimijana taidan olla hyvin pätevä.

Kirpputoreilta kokoilemme minulle kiivaasti kenkävarastoa kesää varten. Olen jo löytänyt itselleni kahdet kivat sandaalit (toiset ovat nahkaa päältä ja sisältä, ihanat), tarralenkkarit ja vaaleansiniset kivat tennarit. Kenkiä pitää olla paljon, koska minun poponi menevät näissä työhommissa likaisiksi ja märiksi. Kirppiskengät ovat olleet muuten hyvin siedettävän hintaisia, kalleimmillaan 2,5 euroa.
Jalkani rintavuus asettaa haasteita kenkien löytämiseen; monet 27 numeron kengistä eivät sovi minulle huonostikaan.

Jammailen kuulokkeet korvilla

2006-04-22T10:54:00.000+02:00

Eipä kummempaa. Aurinko paistaa hemmottelevasti ja olen parhaillaan Jyväskylässä ostamassa uuteen multimediakännykkään (onkohan se sen niminen?) uutta laturia, koska vanhat eivät enää passaa. Kuuntelin eilisillan innoissani musiikkia kännykästä, eikä minua yhtään haitannut että äänentoisto oli heikko. Jammasin radio Uuden (vai oliko se vanha, edesmennyt, edellinen tai jotain muuta...) Kissin tahdissa. Esitin vastalauseita, kun kanavaa vaihdettiin Iskelmän puolelle. Olen hurja musadiggari. Mulle kelpaavat menevät biisit, mutta myös moni kaunis melodinen rallatus.

Pyöräilin jälleen eilen illalla kilometrikaupalla. Olin ihan hirmufiiliksissä, kun tulin kotiin. Se on sitä endorfiinihumalaa. Ihanaa.

Luulenpa, että tänä kesänä alan myös rullalautailla. Aikuisetkin aikovat sitä kanssani kokeilla. Äiti veikkaa, että homma taitaa olla sittenkin pitemmän päälle tylsempää kuin miltä se näyttää. Mutta alkuviehätyksestä kannattaa ottaa ilo irti.

Mieli tekee reissuun

2006-04-20T11:07:00.000+02:00

Täällä hunteerataan Lapin matkaa. Pitäisi käväistä pikapikaa pohjoisessa, koska niin moni tilaisuus ja kohtaaminen on jo jäänyt monestakin syystä väliin. Lumi alkaa kaikota pihaltamme, joten lunta vastaan on lähdettävä Lappiin. Vappuna ehkä, mutta meillä ollaan niin nopeasti matkaan säntääviä, että etukäteissuunnitteluja ei tarvita. Niitä suorastaan vältetään. Matkustamisessa on ihan parasta se spontaanisuus, lähteminen turhia järjestelemättä.

Minut oli jo pääsiäisenä kutsuttu ajamaan moottorikelkalla Lappiin, mutta silloin oli muita kiireitä.

Mainitsen aina silloin tällöin, että Lapissa, Sodankylässä, asuu se minun kummitätini Jane-Baby. Ja Liisa. Ja Outi. Alan olla niin supliikkimies, että pystyisin hetkessä hurmaamaan kummini, kun vain pääsisin raatille.

Äiti elää tiedostavalla terveyskuurilla, hyvin on kulkenut koko ajan, ja minäkin saan osani. Oikeastaan olen pärjännyt hyvin ilman namuja ja valkoista vehnäjauhoa. Erityisesti valkoinen raffinoitu vehnä ja muut puhdistetut elintarvikkeet ovat meillä pannassa. Olen niin moniruokainen, että kaikki menee alas. Kuten tänä aamuna hirssipuuro, jota en ole montaa kertaa aiemmin saanut. Olen muuten meidän perän kovin porkkanan syöjä!

Lumesta vielä. Levittelin eilen lunta lapiolla pitkin pihaa, jotta viimeiset kasat varjopaikoissa sulaisivat nopeammin. Sitten laskin housut rivakasti alas ja pissasin lumeen. Se on tehtävä nyt, ennen kuin kaikki häipyy.

Pissalle ulos

2006-04-13T10:04:00.000+02:00

Pyöräily vie mennessään. Kunpa vain Jämsänkosken kaupungin virkamiehet tajuaisivat huolehtia siitä, että kadut puhdistettaisiin heti hiekasta, eikä vasta heinäkuussa, kuten täällä aiempina kesinä on sattunut. Teknisen osaston äijäkööri ei varmasti - näköhavaintojenikaan mukaan - pyöräile eikä liiku jalan kevyenliikenteen väylillä, vaan miehet survovat lekottelusta heikentyneet pakaralihaksensa auton istuimelle. Säälittävää. Ei siis minkäänlaista yritystä!

Ajoin eilen kahdeksan kilsaa ja kävinpä muuten siinä välissä uimahallissa uimassakin. Olin monen kilometrin ajan hyvin tarkka siitä, että äiti ei saa työntää minua. Halusin polkea itse. (Melkoisen kunnioitettavia urheilusuorituksia tällaiseltä imeväiseltä - harva äidinmaitofriikki kuntoilee tällaisessa duathlonissa.) Komensin heti häntä irrottamaan otteensa, jos hän alkoi pukata pyörääni takaapäin. Haluan polkea itse! Ja muutamassa päivässä ajovauhtini on kehittynyt huimasti. En myöskään luikertele reunasta reunaan silloin, kun poljen itse. Silloin ajan viivottimen tarkasti suoraan.

Olen muutenkin hanakka neuvomaan ja ohjaamaan. Päällysmiehenä toimiminen on varmasti jo geeneissäni; sitä varantoa on tullut molemmilta vanhemmilta. Neuvoja satelee kaikissa tilanteissa, joissa olen ehtinyt kartuttaa tietojani: sitten painat tästä, avaat tuon, noin, ja nyt se tulee täältä, näätsä... Neuvolassa terveydenhoitaja muuten kiitteli sanavarastoani, se on kuulema runsas tällaiselle kolmivuotiaalle. No onhan se, koska sanastoni on koko ajan lähes 100-prosenttisessa käytössä. Minä en vetäydy syrjään hiljaisena. Sosiaalista verkostoani pidän jatkuvasti yllä sellaisella nerokkaalla tavalla, että latelen muutaman kerran päivässä äidille ja muille tyypeille: "Tiijäkkö mitä, minä tykkään susta, minä olen sun kaveri." Minuakin joskus tämä hempeyteni suorastaan nolostuttaa, jonka takia sanon sanottavani nopeasti ja nielaisten.

Uimahallissa ja kotosallakin olen alkanut pikku hiljaa tykätä saunomisesta. Hallissa suihkutellessa ehdin jo kysellä pariin otteeseen, että eikös mentäisi jo saunaan. Olin lähdössä täyttämään löylyvesisankoa, mutta tajusin sitten sanko painaa puolityhjänäkin aika paljon. Mutta odottakaas, kun vähän kasvan. Tässä on löylyttäjä, joka huolehtii että vettä riittää ämpärissä.

Nukuin juuri ennen tätä urheilurupeamaa päiväunet. Se olikin varmasti vähimmäisvaatimus, koska muuten olisi voinut alkaa nukuttaa loppumatkasta. Nyt jaksoin hyvällä huumorilla riehua kotiin saakka. Taitaa olla jo melkoiset reisilihasten alut minulla jaloissa... Pohjetta ainakin jo löytyy.
Päiväunet nukuin askeettiseen tyyliin kovalla lattialla kuin koira. Mikäs siinä, siihen satuin nukahtamaan. Ja sikeästi nukuinkin.

Asketismin nautintoja voi olla vaikea joskus oivaltaa, mutta kovin ilmiselvä nautinto on pissata pihalla, paljain pyllyin. Minä vaadin tämän tästä päästä pihalle pissalle, on erittäin hauskaa ohjata suihku lumeen. Penkkaan jää jälki. En hirveästi jää miettimään, että näkiköhän joku. Nimittäin joka kerta varmasti joku näkee, sen verran julkista hommaa se on.
Pihalle pissaamisesta järjestän itkunsekaisen raivokohtauksen, jos minua koetetaan estää. Nämä ovat tärkeitä asioita meille pikkupojille.

Uusi polkupyörä

2006-04-12T11:03:00.000+02:00

Kävin sitten ostamassa lauantaina sen polkupyörän - ja olen kuin uudestisyntynyt! Se on sininen Nopsa.

Pyöräily on älyttömän kivaa, ajan sillä myös sisällä kämppää ympäri. Meillä pääsee ajamaan rinkiä, sopivasti tulee kaarretta, jolloin voin kertoa kaikille kalllistelevani. Nyt monista tavaroistani on tullut ralli-alkuisia, minulla on rallihanskat, rallikengät, rallikypärä. Pyöräilykypärähän minulla on päässäni myös sisällä. Se on mielestäni tärkeää. Olen itse oppinut tekemään tarvittavat säädöt ja kiristykset. Kypärää ostettaessa minulle ei mahtunut ikäisteni pikkulasten potat, vaan pakko oli valita isompien ihmisten puolelta. Isopäinen poika.

Olen jo ajellut seitsemän-kahdeksan kilometrin päivätahtia. Olen liikkunut pyörällä kylillä ja asioilla, joten polkea on saanut. Ja iltaisin saatan vetää laskujen mukaan toistasataa kierrosta rinkiä sisällä.

Pysäköin pyöräni toisinaan ruokapöytään, syön satulassa. - Arvatkaapa olinko muuten nälkäinen ajattuani pari päivää sitten seitsemän kilometrin lenkin! Myöhään illalla vaadin vielä muonatäydennykseksi perunamuusia. Olin jo syönyt vähän aiemmin ison kasan muikkuja.

Äiti odottaa jo, että oppisin ajamaan niin lujaa, että voisin lähteä hänen kanssaan lenkille. Nyt äiti työntää minua liikkuessamme takaa, pyörän takana olevasta aisasta. Mutta minä poljen itse koko ajan. Mutkittelu on paheeni, suoraan ajaminen on vielä hankalaa.

Kävin eilen Jyväskylässä. Äiti etsi kuumeisesti die Zeit -sanomalehteä lehtipisteistä, kunnes löytyi. Minä siirryin heti tilaisuuden koittaessa pääsiäismunien pariin. Otin nopeasti Kinder-munan, ja revin sen yhtä nopeasti auki. Silloin se on pakko ostaa. No, äiti maksoi ja lähdimme pois. Hän pakkasi valtavan saksalaisen lehden reppuun ja lompsimme menemään. Pian paljastin, että kourassani on toinenkin muna, samanlainen Kinder. Äiti sanoi, että sinä otit tuon luvatta. Minä totesin vain rauhallisesti, että ei tarvinnut maksaa!

Parkkipirkko oli muuten juuri hiipimässä autolle, kun kuljimme pysäköintiruudulle. Huh. Se oli sekunneista kiinni. Itseasiassa pysäköinninvalvoja hivuttautui auton keulaa hipoen ohi, kun äiti oli saanut auton käynnistettyä ja lykkäsi pakkia silmään. Silloin hän tajusi, että maksettu pysäköintiaika on ylittynyt. Huh. Kaksinkertainen huh.

Nyt pitää vielä mainita eräs pikkutarina. Olen melko innokas laulaja ja ääntä ja sävelkorvaa löytyy. Olen kuunnellut tv:stä erään ohjelman tunnusmelodiaa, joka on Love and marriage. En nyt muista mikä ohjelma on kyseessä, mutta jokin usein tuleva alkuillan sarja. Minä laulan sitä päivittäin englanninkielellä: "Ouvomäynits, ouvomäynits..." Sehän on suurinpiirtein kuin Love and Marriage (goes together like a horse and carriage...)

Kermat tuli juotua

2006-04-08T10:05:00.000+02:00

Vietin eilen kolmevuotissynttäreitäni. Ei niitä mitenkään juhlittu, jos nyt ei sitä lasketa että sain kioskilenkillä käydessäni kaksi jätskituuttia. Mutta sekin johtui ihan siitä, että ehdotin itse että nyt olisi jäätelö paikallaan - ja sitten heti perään sen toinenkin tuutti.

Tänään lienee sitten jonkinlainen juhlapäivä, jos polkupyöräkauppaan asti ehdimme. Tarkoitukseni on aloittaa tänään pyöräily, apurattailla. Olen jo huristellut ammattilaisen ottein Jyväskylän Biltemassa, jossa oli edullisia alle 70 euroa maksavia pyöriä. Koeajoin koko ajan, sen minkä aikuisilta pakoon pääsin. Karkasin monta kertaa takaisin pyöräosastolle - aivan samoin testiajoin polkuautoa ja sähkömopoa. Kylläpä Biltemassa riitti ajokkeja. Istuin sarvissa ja ratissa naama punaisena, sen verran otti pumpunkin päälle villahaalarissani.

Minulle suunnitellaan nyt pyörää, jossa on takana ohjausseiväs saattajalle. Se on varmaan ihan hyvä juttu turvallisuuteni kannalta, sillä minä olen jo pelkästään jalan karannut kerran tosi kauas. Olin menossa kaverini luo ja alkumatkassa oli rattikelkkakin mukana. Ehdin tallustella monta, monta sataa metriä, niin vauhdilla painelin menemään. Olen hyvin (järkkymättömän) määrätietoinen, kun saan hyvän idean.

Olen muuten tehnyt jo useita kertoja senkin, että puen itse kaikki tarvittavat talviromppeet ylleni ja painelen pihalle. Silloin pukeminen käy tosi joutuisasti. Olen yritteliäs ja sisukas, joten omatoimisuus ei mene tällaisessa pojassa hukkaan.

Jäätelön lisäksi pidän makkarasta. Saan syödä lähinnä vain Vatajan lisäaineettomia ja nitriitittömiä makkaroita ja nakkeja, joita saatan sitten vetäistä heti kaksin kappalein.

Syntymäpäiväjuhlinta taisi jäädä eilen perjantaina siksi kovin vajavaiseksi, kun meillä on meneilleen hillitön terveyskuuri. Kaisa-äiti on aina ollut hyvin terveystietoinen, mutta nyt homma alkaa näkyä jopa siten että sokeria, suolaa ja huonoja rasvoja koetetaan välttää kokonaan. Jogurtit ja vanukkaat ovat herkkuani, mutta välillä pitää tyytyä siihen, että jääkaapissa on vain litran tölkki Asidofilus-bifidus -jogurttia. Minä taas tykkään ottaa itse vanukaspikareita (suklaavanukas on suosikkini), avaan sen itse ja etsin jostain pikkulusikan. Äidin päiväunien aikana olin syönyt kasan erilaisia maitotuotteita, purkkikasa oli tyhjänä lattialla. Se on taas tätä omatoimisuutta.

Pikkuisen erityinen päivä eilinen syntymäpäiväni sentään oli. Pohjanmaalainen tätini Intta Vähästäkyröstä muisti minua. Intan korttitervehdys loihti arvokasta juhlan tuntua siten, että minä huolehdin postilähetyksen tallettamisesta asiakirjakaappiin. Vein korttini hyllyyn ja kaapin ovi tärkein ilmein juhlallisesti kiinni. Myöhemmin nostin korttini jääkaapin päälle, poimin sieltä muiden papereiden joukosta. Ei se kaiken nielevä asiakirjakaappi ollutkaan hyvä paikka.

Ai niin, kyllä minä kermaa sain eilen puuttuvasta kakusta huolimatta. Join taas talon kahvikerman, törkeästi. Suoraan purkin suusta. Minä osaan järjestää itse omat tankkaushetkeni.

Opin luistelemaan!

2006-04-07T12:06:00.000+02:00

Vau! Tulipa käytyä neuvolassa, jossa hurmasin helposti taidoillani terveydenhoitaja Anna-Maija Vesalan. Hän katseli hämmästyneenä vauhtiani, kun tartuin toimeen aavistuksen aiemmin kuin hän ehti minua edes patistaa. Hän teki minulle kehitystasoa kuvaavia testejä, jotka olivat totta kai mulle ihan lastenleikkiä. Ja mä kun olen nopea! Sellainen vauhtiveikko, että minua ei tarvitse käskeä, tajuan ryhtyä toimeen ilman pyyntöäkin.

Olen metrin mittainen ja liki 17-kiloinen. Tänään on muuten syntymäpäiväni, mutta sitä ei ole vielä tainnut kukaan muu huomata kuin mummoni, joka oli soitellut jo aamulla. Kaisa-vanhempani ei tullut vastanneeksi puheluun, koska hän oli kipittämässä joka-aamuista kymmenen (10) kilometrin juoksulenkkiään. Minustakin tulee urheilija, se on jo ihan varmaa. Nyt on tiedotettava kaikille eräs hyvin hauska uutinen: MINÄ OLEN OPPINUT LUISTELEMAAN!!! Vanhempani mielestä on aivan kertakaikkiaan parasta mitä voi olla, sillä hänen mukaansa minun kanniskeluni luistinradalla oli tosi raskasta. Eikä sellaisessa tukemisessa, että auttaja pitää kainaloiden alta kiinni, voi tosiasiassa oppia luisteluasentoa. Oikea asento kun vaatii lujaa vartalon keskilinjan hahmottamista ja kropan tasapainon hallintaa. Koordinaatiota pitää löytyä, eikä se kannistelussa kehity.

Ällistyttävintä oli, että minä opin jo viidennellä kerralla luisteluasennon, ja nyt sitten viiletän jäällä täysin ilman apua. Kivahdan vain, että EI TARTTE AUTTAA! Kun kupsahdan, ponnistan itse sähäkkääästi ylös. Nyt on vain sellainen haittatekijä pienillä luistelukentillä, että kaupunki ei ole avannut niitä. Äärettömän painava lumikuorma on ja pysyy jään päällä, sillä sen kolaaminen käsin on toivotonta, puhumattakaan että työskenteli lastalla, joka on luistinradan vakiovarustuksena. Se lumikola pitäisi tuoda omalta pihalta.

Olen tehnyt paljon lumitöitä pihalla. Äiti tarttui eilen lumilapioon ja rupesi oikein vimmaisesti urakoimaan. Ja puhdasta tuli. Kola olisi ollut jälleen väärä väline, joten lapiolla oli parempi heitellä lumet kauas ojaan tai alarinteeseen. Äiti otti huomioon lumen sulamisen kevään aikana, joten vanhoja kasoja on hyvä siirrellä loivasti viettävän rinteen alaosaan, siten ettei vesi lillu kävelyreiteillä. Sopivan raskasta puuhaa ja ihan hauskaa meditointia.

Sitten äiti lähti Pilates-jumppaan. Minä olen kova jumppari; teen monta kertaa viikossa vatsalihasliikkeitä, joita olen nähnyt muiden tekevän. Kun äiti jumppaa lattialla, saan hänet helposti raivostumaan, kun menen hihittelemään väliin ja alan itse matkia liikkeitä. Se varmasti on ihan oikeasti äärettömän raivostuttavaa, kun voimistelija huhkii kykynsä äärirajoilla ja toinen tulee pellenä hymyilemään ja hymyilyttämään. Kun alkaa naurattaa, ei siinä voi enää kunnolla ponnistella.

Neuvolan terveydenhoitaja ihasteli pallon käsittelytaitoani - tietysti tartuin heti isoon palloon kun näin sellaisen lelulaatikossa. Hän ihmetteli kuinka hienosti otan koppeja ja kopitteli sitten tovin kanssani. Äiti totesi siihen, että et ole nähnyt vielä mitään: Tuukka on ollut jo kesästä saakka ihan lyömätön banaanipotkujen laukoja. Ja sitten annoin palaa. Jaloissani on voimaa ja osumatarkkuutta. Pallotaitoni jaksavat hämmästyttää äitiäni, joka ei ole koskaan erityisesti rakastanut pallopelejä.

Ja jääkiekkomailallanikin osaan sohia hienosti! Luistellessa pelailen jo melko virtuoosimaisesti jääkiekkoa (pallolla tosin), kun lauon osumia maaliin.

Krista infosi eilen samanikäisen Mihkel-poikansa neuvolamitoista. Mihkel on 104,5 senttiä (!!!!) pitkä ja painaa 18 kiloa. Ja palapelejä tekee kuulema viisivuotiaan tasolla. Minun terkkarini ei ihan sellaista testiä minulle tehnytkään. Mihkel on luultavasti Vantaan pisin kolmevuotias. Hän on ollut suurin varmasti aina Vantaan tilastoissa, sillä syntyessäänkin hän oli ainakin 56-senttinen ja tosi painava.